Maan pako: perunasta, post-kapitalismista ja vapautuksen ekologiasta

Ajattele Kelju Kojoottia. Kelju juoksee maantiekiitäjän perässä täyttä vauhtia. Jyrkänteen reunalla takaa-ajettava piiloutuu kiven taakse, kun taas Kelju jatkaa takaa-ajoa innosta pihisten metrikaupalla jyrkänteen reunan yli. Vasta alas katsoessaan kojootille tulee selväksi, että vakaata maata jalkojen alla ei enää ole.

Ja niin meistä nykyisellään kehkeytyy ympäristömoralisteja, toinen toistamme kyttääviä ja arvioivia vihernilkkejä.

Tämä ei ole radio-ohjelma ilmastosta, ympäristökriisistä tai öljyn loppumisesta, vaikka niitä toki käsittelemme. Maan tarkasteleminen omien jalkojen alla ei ole fatalistinen eikä epätoivoinen teko, vaikka suuntaammekin myös kohti heikkoa ja pimeää, nyrjähtänyttä ja queeriä, outoa ympäristöajattelua. Se aika, jolloin reippaat miehiset ekoaktivistit (ajattele Captain Planetia tai Niksi-Pirkkaa) ratkaisivat eteen tulevat ongelmat yksi kerrallaan on fantasia ja lopullisesti ohi.

Varmuuden pakeneminen ja ratkaisujemme itsevarmuuden kyseenalaistaminen on parasta mitä voimme kuvitella, koska emme kuitenkaan enää voi ummistaa silmiämme. Tämä epävarmuus tekee materiaalivirroista näkyviä ja asettaa sen kasvoiksi Nigerian deltan konfliktit tai Meksikonlahden öljyturman öljyyn sotkeutuneet kilpikonnat. Maan pako on tässä mahdottomassa, pimeän ekologian ajassa vapauttava: se sallii kokeilut koska ne ovat välttämättömiä. “Vallankumous tulee — kukaan ei tiedä mitään,” kuten Tere Vadén Kaksijalkaisessa ympäristövallankumouksessa sanansa asettaa. Me emme voi, emmekä halua palata.

Maan pako ei tarkoita menneen romantisointia. Jos on joskus esiintynyt “tasapainoa” luonnon kanssa eli ympäristöllistä vakautta, se on kauan sitten kadonnut. Mehiläistenhoito tai parasiitit sängyssä ja sisällämme ovat muistutus siitä, että ihmisen ja vieraiden olentojen suhde on aina ollut kompleksinen ja lähtökohtaisesti erottamaton. Pako varmuudesta tekee maailmasta uudelleen ylitsevuotavan kiinnostavan. Olemme jälleen kuin kolmevuotias seuraamassa muurahaisten liikkeitä: täynnä uteliaisuutta.

Ja onkin ehkä opittava suhtautumaan vakavuudella siihen mahdollisuuteen, että meillä saattaa olla  muurahaisilta tai vaikkapa perunalta jotakin opittavaa. Olemmehan vasta aloittelemassa sellaisten kysymysten kysymistä, jotka koskevat yhdessäeloa, toimeentulemista ei-inhimillisen kanssa. Emme me tiedä miten nämä asiat pitäisi hoitaa, ei meillä ole kokemusta kestävistä ja elämyksellisistä elämisen tavoista, yhteiskunnista. Meidän on kysyttävä, lukitsematta katsettamme päämääriin kuin Kelju Kojootti, miten tulla toimeen paitsi toistemme niin myös muiden materiaalisten olentojen kanssa. Miten tehdä taloutta, miten viljellä ruokaa, miten elää hyvää elämää, miten tehdä aktivismia ja tuottaa yhteiskunnallisia kamppailuja – tuhoamatta.

Mitä tässä siis paetaan? Ekologisen kriisin oloissa kapitalismi väittää vihertyvänsä, muuttuvansa toiseksi, kestäväksi muodoksi. Myös monet ympäristöajattelijat ovat korostaneet, miten ratkaisu lepää teknologian ja kasautumisen tehokkaassa yhteistoiminnassa. Miten intiimisti meidän todellisuuttamme voivat ohjata erilaiset ekologiset mittarit, kannustimet ja positiiviset vaikuttimet, ympäristöverot ja eettinen kulutus. Näin on viimeiset 40 vuotta yritetty vastata ekologian haasteeseen, ilman menestystä. 25 vuotta sitten kestävä kehitys julistettiin käsitteenä maailmanpelastajaksi, mutta tilanne saa meidät ajattelemaan, että ´kestävä kehitys´ oli keisarin uudet vaatteet. Ja siksi ekologinen kriisi on nyt sellainen kohta, jossa kapitalismi kyseenalaistuu ei vain tarpeiden tuotannon ja niihin vastaamisen järjestelmänä vaan ylipäätään mielekkäänä elämän kiertokulun koordinaattorina: yhteiskunta-luonnon aineenvaihdunnan pyörittäjänä. Maa pakenee paitsi maapallon, niin myös vallitsevien tuotantosuhteiden alta.

Ja on ehkä opittava suhtautumaan vakavuudella siihen mahdollisuuteen, että meillä saattaa olla vaikkapa muurahaisilta jotakin opittavaa.

Se että homma ei voi toimia teoriassa, ei tarkoita etteikö se voisi toimia käytännössä. Maailmassa, jossa niin energian- ja ruoantuotannon, liikkumisen, rakentamisen kuin raaka-ainetuotannonkin toiminnot ovat voimakkaasti keskittyneet ensisijaisesti voitontavoittelusta ja kasvusta eläville yhtiöille, on vihreässä kapitalismissa itsestäänselvyys, elämämme tulevia reunaehtoja kontrolloiva ja kolonisoiva. Tämä vakaaksi vakuuteltu järjestelmä ei elä päivääkään ilman meidän subjektiviteettiemme jokapäiväistä tuotantoa, systeemi tarvitsee paitsi orjansa niin myös tuottajansa. Ja niin meistä nykyisellään kehkeytyy ympäristömoralisteja, toinen toistamme kyttääviä ja arvioivia vihernilkkejä. Vihreä kapitalismi on paitsi umpikuja, niin myös harvinaisen tympeä sellainen. Kuten Vadén jälleen kiteyttää: “Jotta ympäristövallankumous olisi nimensä veroinen, sen on annettava raukeus, rituaalit ja syöksyt myös ihmisille. Autoritaarisen, totalitaarisen, pakkovaltaisen ja pakkotyölle perustuvan yhteiskunnan saamme kyllä pyytämättäkin. Juuri sitä resurssipulaan ja velkavankeuteen ajautuva globaali kapitalismi haluaa.”

Jotain muuta kuin kapitalismia siis. Siksi että haluamme elämäntavan, joka voi kestää, mutta myös siksi, että haluamme elämää, jota me voimme kestää. Tämä radio-