Itsen alistus, lisäys: Taide vastarintana

VERRATKAA NYT HUVIKSENNE MIELISSÄNNE PERJANTAI-ILLAN TARJONTAA KANSALLISTEATTERISSA JA HELSINKILÄISEN POLIISIN PERJANTAIPARTIOSSA JA TAJUTKAA!

itsenalistustaide
”Kultin tavoitteena ei ole pelastus tai synninpäästö, vaan syyllisyys ja syyllisyyden levittäminen kaikkialle.”

Taiteesta vastarintana Itsen alistuksesta Totuusradiossa maanantaina 5.10.2009 klo 22–24. Uusinta perjantaina samaan aikaan. Kuuntele kirja ja kommentit ja lue

Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta

isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta

isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta

täällä: http://itsenalistus.wordpress.com/

Jos kuuntelet maanantain (5.10.) suoraa lähetystä, kytkeydy lähetykseen kommentoimalla tätä artikkelia.

About The Author

lposer

Other posts by

Author his web site

04

10 2009

8 Comments Add Yours ↓

The upper is the most recent comment

  1. Täydellinen Älykääpiö #
    2

    Jos väärin on niin väärin, niin eduskunnan täysistunnot ovat kansakunnan suurinta taidetta. Käykää vaikka itse katsomassa. Se pönttö kurisee seksikkäästi kuin lada pakkasessa.

  2. Täydellinen Älykääpiö #
    3

    Väärä tuho on taidetta puhtaimmillaan. Kapitalismi on ihmisen taideteos. Ilmiö, joka pitää katsoa mahdollisimman kaukaa sivusta. Siksi on onni olla köyhä.
    Ja naapuriinkin muutti tänään nuoria lesboja.

  3. Täydellinen Älykääpiö #
    4

    Mutta ehkä lesbot ovat vain kapitalismin kavalia lonkeroita, miinoja, joihin kaltaiseni miehet astuvat.

    Koska olen luonteeltani kova väittäjä, väitin vielä, että lesbot ovat kapitalismin tuotteita. Väitän myös, että, jos kapitalismi olisi jotain muuta, olisivat lesbotkin jotain muuta. Ehkä silloin eläimiin sekaantuminen olisi niin normaalia kuin homous nyt.

  4. Täydellinen Älykääpiö #
    5

    Huom!

    Elämme hyvinvointivaltiossa.

    Harmaa-alueemme on niin leveä, että sinne voi perustaa suvun. Jopa sytyttää sodan…

  5. lposer #
    6

    Hajamerkintöjä erään esitystaiteilijan syksystä

    kuulen usein, että tietyllä ylistyksellisyydellä lausuttu toive leikkivästä ihmisyydestä leimaa esitystentekijöiden diskurssia kun kysyy ns. syvää syytä heidän taiteentekemisilleen.

    esitän, että toive leikkisästä työstä yhteiskunnassa on vahva arjen taakan alla taistelevia ihmisiä ajava haavekuva. täten idea ”jatkuvasta leikistä” esittävän taiteilijan etuoikeutena saanee keveään yksilöllisyyteensä epätoivoisesti kontaktia hakevat massat pyrkimään muutamaan suomalaiseen teatterikouluun vuodesta toiseen.
    ja niin ihanaa ja vittumaista kuin se onkin, heistä noin kolmekymmentä ihmistä vuosittain valitaan kouluttautumaan tähän kansakunnan superleikkijöiksi (lasken superleikkijöiden kastiin nyt näyttelijä-, dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijat).

    superleikkiähän se ideatasolla on, loputonta onnellista lapsuutta. esittävän taiteen työtä leimaavien ominaisuuksien piirissä korostuvat kahlehtimaton kommunikaation maailma, persoonallisuuden positiivisen pirstomisen mahdollisuus, fyysinen ja retorinen leikki – skitsoilu, sanapelit ja seksuaalisuus.

    vain poliisin ja vartijan työt lienevät yhtä lähellä keholliskielellisten konkretisoimisen mahdollisuutta nyky-yhteiskunnassa?

    sillä erotuksella, että yksinkertaisesti ajateltuna poliisi ja vartija palvelevat väkivaltakoneiston tarpeita ja esittävät taiteilijat ovat ns. vapauden ja itseilmaisun asialla.

    ja kuitenkin, muutamia leikkinsä outoutta ja persoonallis-lokaalista uniikkiutta nuoruuden pirstaleisuudella kuuntelevan suomalaisen uuden hahmottuvan ryhmän teoksia lukuunottamatta, uudet kokemani esitykset ovat päätyneet epäleikkimään. olemaan hahmottamatta / keksimättä esityksellistä tilannetta raikkaasti itsen salaisimpien lokeroiden kautta. palvelemaan jähmettyneitä konservatiivis-dualistisia taiteensisäisiä vallankäyttörakenteita (alisteinen yleisö vs. dominoivat esiintyjät, esittämisen juhla vs. katsojan mykkä vastaanottokokemus, esitettävän tapahtuman kyseenalaistamaton ylevyyskäsitys vs. esityksen ulkopuolisen elämän tavallisuus) .
    alistavin, lopulta niin toteuttajille kuin kokijoille, suomalaisen esitystaiteen paine on loogisen piirin upotettavan tarinan ja realistisen jatkiumon ihmis- ja ongelmanratkaisukeskeisen, diivailevan jatkumon pakonomaisessa suojelemisessa.

    lapsen leikissä ei ole tarinaa, se on puhdas fragmentti joka halveeraa aikuisuutta ja aikuisuuden ideaa selvittääkseen minuuden verkostoa.

    länsimaisen perusteatteritavallisuuden mimesiksen idea kohotettuna esittävän taiteen absoluutiksi on esittävän taiteemme katkeamaton orjuuden historia ja leikin lopettaja.
    kuka sitä haluaa oikeasti leikkiä vuosisadasta vuosisataan ja vielä väittää oikeasti leikkivänsä ammatissaan?

    poliisien ihmisyysleikki kommunikoinee huomattavasti aidommin ja lapsenomaisemmin (lapseksi taantuminenhan meillä on edelleen tylsistyneen aikuisuuden toivehorisontissa, eikö?) brutaaliuden ja tilanteessaolemisen tasoilla. verratkaa nyt huviksenne mielissänne perjantai-illan tarjontaa kansallisteatterissa ja helsinkiläisen poliisin perjantaipartiossa ja tajutkaa!

    poliisi tai rautatieaseman vartija on persoonansa uhraamisen ja vallankäytön konkretian kanssa vakavasti pelaava performanssitaiteilija verrattuna kansallisteatterin näyttelijään joka alistuu kliseitä toistamaan ohjelmoidulle ohjaaja-dramaturgi-koreografi -koneistolle vailla tietoa itseydestä.

    esitystaide on, pyristellessään ujosti teatterin ja performanssin välisessä suossa, edelleen suomen kantilaisinta nykytaidetta. täällä ei ole kiasma-teatterin lisäksi ainuttakaan modernismin projektia tietoisesti tukevaa teatteritaloa.
    ja kiasman sisäisessä tärkeysjärjestyksessä esitystaide on paaria-luokkaa.

    tai on tietenkin smeds 1800-lukulaisella eetoksella riehuvana (kuolleen) jumalan hulluna, tottakai: aina on erikoistilaa karsimaattiselle macholle, joka lataa loppuunmyydyille saleille vääristyneessä, kuitenkin tunnistettavassa, järjestyksessä itsestäänselviä kuvia suomalaisuudesta saksasta varastetuilla keinoilla ja yrittää samalla väittää suomalaisten olevan jotain todella omaperäistä ja itsenäistä…smeds on parodia suomalaisesta nykyteatterin tilasta ja suomalainen uuskonservatismi paradoksaalisessa pähkinänkuoressa – epätoivoinen, pulleasti vihainen mies, joka hellittämättömissä hengentuskissaan on opetellut käyttämään uusimpia leluja isolla volyymilla. yhteiskunta-tarhan lelupäivän kuningas, joka ei mentaalisesti sijaitse järin kaukana halla-ahosta, mutta on lunastanut messiaan roolin kulttuurillisen aseman suoman taiteen kultakaudesta muistuttavan auran tähden.

    ja pian smedun uusimman voittokulun jälkeen, hesarin sunnuntailiitteessä kokkolalaisten luonnossa vaeltavien teatterinjohtajien jylhät lausunnot ”teatteri on aidon kohtaamisen paikka nykyihmisen kiireen keskellä” -väitteineen jatkamassa samaa käpertymisleikkiä metsän ontoimman puun sisään.

    turha jatkaa listaa pidempään, kun selvää on, että ajan kuitenkin takaa tiettyä esittävään taiteeseen liittyvää banaalia surkeutta, teatraalisten lausuntojen pakoonpääsemätöntä ankeutta:
    tekijöiden mahtipontiset lausunnot uhmakkaana vastarintana nykymaailman ”kylmää menoa” vastaan / samojen tekijöiden esitykset mitään tässä ajassa liikkuvaa kohtaamattomina, parannusta paasaavina ehdotuksina paluusta Aleksis Kiven aikoihin..
    tämä on kuollutta, kvasiyhteisöllistä itsenkohotusleikkiä, jossa sykkii pahin mahdollinen superleikkijäjeesuksen kommunikointipakkoinen populismi.

    suomalaisten esitystaiteilijoiden mielikuvitus on toisaalta alistunut kauniiden, kunnianarvoisien, opportunistista synteesiä hakevien, yleisön yksityisiä, alisteisia rooleja ja ennakkoluuloja rodissa pitävien leikkien tuottamiseen, toisaalta sillä on, joskus kaiketi raikkaastikin toiminut, traditio ”radikaalien teosten” jatkuvaan, jälkiekspressionistisuudessaan vammailevaan huutoon, jonka ajatellaan purkavan mykän kansamme olennaisuutta. huvittavinta on, että tästä tuskanhuudosta on muodostunut yksi maneerittunut perusleikki muiden sekaan.

    ja kaikki tämä kirkastui kesällä 2009 näkemäni Tuhkaa ja timantteja -maalaiskomedian tyypitellyssä, ketäänhäiritsemättömän kevyesti rytmitetyssä tom lindholmin tulkitsemassa juoppohahmossa, jonka kautta n. 2500 ihmistä 5 kertaa viikossa eli ja nauroi huolettomasti alkoholi-traumatiikkaansa ulos suomen kesässä.
    tässä ilmari piiparisen hahmossa tom lindholm esitti pitkälti tiedostamattaan mielestäni jotain murtuman partaalla olevalle esitystaide-ajallemme olennaista; tyypittelyn, joka onnistui väistämään kaiken klassisen dramaattisen uhmakkuuden ja, silti, hyväksyntää hakevalla olemisellaan liimaamaan kokoon ehyen, hetero-rakkauden nimeen vannovan kliseepaketti-tarinan.

    tom lindholm on suomalaisen, vanhanaikaisuudessaan ja pelokkuudessaan läpinäkyväksi jähmettyneen esitystaiteen tahdoton,teknisesti taitava kiteyttäjä;
    tila-aikaulottuvuudestaan ja esittämisen moniulotteisuuden merkityskentistä eksynyt, turhautunutta, unohdetun lapsen huomatuksitulemisen maniaa, ja itseään tuossa trauman keskiössä rakastava aikuinen ihminen. juoppo-hahmonsa kompastelevalla sisäisellä rumuudella hän käy pinnallisesti kantilaista kauneusihannetta vastaan mutta loputtomalla, aina uudestaan manifestoituvalla vaarattomuudellaan vahvistaa yhteisön pikkukaunista, eheää maailmankuvaa.
    Tuhkaa ja timantteja oli uus-kantilaista tyhjyyttä, ei merkityksiä muovaavaa potentiaalista tyhjyyttä, jota esitystaiteen potentiaali pitää edelleen, kaikesta meidän sitä kohtaan luotaamasta hirvittävyydestämme huolimatta sisällään.

    tom lindholmin hahmo sai minut syvään kriisiin, etsimään vitaliteettia ja unohdetun ihmisyyden hahmoa koulunkäyntiavustajuudesta.

    Tänään olen sitä mieltä, että rivolla, yläaste-ikäisellä downinsyndroomalaistytöllä, jonka kanssa olen iltapäiväni jakanut, on asiaa suomalaiselle lavalle.
    hän leikkii elämässä tavalla, jonka me kunnon kansalaiset haluamme siivota pois. tavalla, joka vavisuttaa vaikeasti sanallistettavalla tavalla kaikkia hänen tielleen tulevia. hän ei sovi mihinkään legitiimiin ammattiin, hän pistäisi kaiken paskaksi.
    hän on olio, jolla ei ole yhtään ystävää. olio, jota tämän vanhemmatkin vihaavat. olio, jota koulunkäyntiavustajien armada on palkattu inhimillistämään. esitän, että tämä olio, joka huutaa ”VOI VITTUJEN VITTU!” vastaantuleville kilteille vanhuksille, luulee etusormea keskisormeksi ja heristää sitä uhmakkaasti sekä nimittää minua haisevaksi utareeksi on uuden esitystaiteen salainen ase.

    hänen leikkinsä on selittämätöntä, ihmisen muodon salatun, samaan aikaan inhotun ja kaivatun potentiaalin paljastumista.
    ja tämä olio uudelleenakitivoi kiroilusuman jälkeisellä yhtäkkisellä suudelmallaan minun uskoni yhteiskunnan ulkopuolelle ulottuvaan leikin tilaan, jatkuvaan tila- ja aikasuhteiden sekoittumisen potentiaaliin, rikkomalla orgaanisesti jokaisen asettumaan pyrkimän olemisen tavan ja kysymällä sairaalloinen virne kasvoillaan: ”osaanko minä käyttäytyä?”

    O Sydänsalama

  6. 7

    Te hörhöilette hivenen liikaa. En ole varma mistä keskustelette. Taiteen vastarinnasta kapitalistista tuotantotaloutta vastaan?

    Pitäiskö laittaa kehitysvammaisia lavalle meidän kaikkien eteen? Se voisi olla tuore tuulahdus moderniin teatteriin!

  7. AnttiS #
    8

    Todellinen ruumiinavaus! Mitä helvettiä! O`ou!



Your Comment