Posts Tagged ‘suomi’

Epäajanmukaisia totuuksia: ”Tuhat vuotta Helvetissä.” Suomi 1000 – Kiveä ja Linnaa.

Ajankohtaista ja ajanmukaista on näyttää kansallisten ikoneja ja niihin liittyviä kipsipäitä vailla niiden todellista epäajanmukaista sisältöä. Muotoillessaan omaa kantaansa siihen mikä on ’suomalaiskansallista’,Väinö Linna totesi Sibeliuksen Finlandian instrumentaaliversiosta:

”Tämä on tärkeä sävellys puhuttaessa Suomesta, muttei siinä koskenniemeläisessä merkityksessä (myöhempi Finlandia-hymnin sanoitus) mikä siihen yleensä liitetään. Jos se nyt näin leikillisesti (eli ei yksitotisesti) sanotaan, on kai minullakin oikeus sanoja kirjoittaa siinä missä Koskenniemelläkin.”

Linnan antama aivan toinen kuin koskenniemeläinen merkitys ja toiset sanat Finlandiaan artikuloituivat jo talvella 1955 kun hän kirjoitti elokuvaversiota varten kirjansa henkilöistä (menivät elokuvan tekijöiltä täysin ohi). Linna totesi Määtästä:

Eräs merkittävimpiä suomalaisen kansansielun ilmentäjiä: Ei nosta korkealle päätään seppelöimää suurten muistojen, vaan pysyy maassa kuin rikkaruoho imien kasvuvoimansa vaikka kivenkolosta. Määtän yhteydessä tulevat mieleen suomalaiset kansallisrunoilijat, jotka puhuvat päivän pojan silmän taivaansinisestä salamoinnista. [He] unohtavat että Taivaalla ja Suomen kansalla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa, koska tämä kansa on tuhat vuotta asunut Helvetissä.

Epäajanmukaiset totuudet tarttuvat tähän tuhatvuotiseen helvettiin ja avaavat toista näkökulmaa ’kansallisen’ valtavirran ja virallisen kulttuurin kaiketi eniten köyhdyttämien nimien, erityisesti Väinö Linnan ja Aleksis Kiven, maailmoihin. Kyllähän niin moni tuntee nukkavierujen kansalliskirjailijoiden laulun oravasta, Jukolan poikien painit koulun joulunäytelmissä ja ”Linnan teoksista” tehdyt näyttämösovitukset ja elokuvaversiot. Joku saattaa jopa uskoa kohdanneensa niissä Kiven tai Linnan maailmat, tai peräti ’kunnianosoituksen veteraaneille’.

Epäajanmukaiset totuudet astuvat pois tästä yksiulotteisuudesta. Itse asiassa kumpikin kirjailija tunsi varsin hyvin filosofiaa ja maailmankirjallisuutta, Kivi luki sitä ruotsiksi, Linna suomeksi. Se että kumpikin kirjoitti ”kansallisista aiheista” ei siis tarkoita ettei kirjailija osaisi ajatella itsenäisesti eikä tuntisi ”korkeampaa filosofiaa”. Kirjailija ei kuitenkaan ole filosofi ”filosofien filosofian” käsitteiden luojana, vaan taiteilija joka kirjoittaa elämää muotoon.

”Tuhat vuotta Helvetissä” on se todellisuus josta kumpuavat nuo aivan muiksi kuin tyhjiksi kansallisiksi ikoneiksi kirjoitut teokset. Kumpikin kirjailija ponnisti ylös tästä helvetistä ja kirjoitti elämää muotoon maailmankulttuurin parhailla välineillä. Tuloksena oli teoksia joissa interferoivat vastakkaiset merkitykset luovat kuolemattoman kuvan elämästä ja joissa muoto kantaa yksittäisen tapahtuman yli.

Vuoden 1959 kirjallisuuspäivien esityksessään ”Täällä Pohjantähden alla” Linna luonnehtii tätä puhuessaan koko tulossa olevasta kirjasarjastaan:

Jonkinlainen kunnianhimoinen pyrkimys koko elämän kertakaikkiseen tyhjentämiseen on romaanin pohjaideana. Siitäkin huolimatta, että se olisi mahdotonta. Mutta tahtoisin ainakin saada esiin elämän kulun sellaisena kuin sen näen: Ristiriitaisena ja epäjohdonmukaisena yksilöidensä pyrkimysten kohdalta, mutta johdonmukaisena ja selvänä kokonaisuutensa yksinkertaisessa suuruudessa. Sen kokonaisuuden, jonka muodostavat juuri ihmisten ristiriitaiset ja vaihtuvat pyrkimykset, joista toiset onnistuvat, toiset eivät, ja jotka monesti synnyttävät tendenssejä, jotka kerran kääntyvät heitä vastaan.

Kirjoittaessaan romaanitaiteeksi tätä elämän kokonaisuuden yksinkertaista suuruutta ristiriitoineen ja yksilöllisine kohtaloineen kirjailija kehitti ihmiselämän suhteellisuusteorian. Näin on jo Kivellä, mutta Linna muotoilee sen selvemmin: tietoisuus siitä että mikään ei koskaan ole kiinteää ja pysyvää, vaan kaikki on muuttuvaa, koko loputtoman rikas ja muuttelevainen elämän verkosto, joka käsittää ihmisen ja kaikki hänen ponnistelunsa ja pyrkimyksensä.

Kirjoittaessaan elämää muotoon kirjailija joutuu tekemään selviä ratkaisuja aikansa aatteisiin. Klassikoksi muodostuu vain sellainen kirjailija joka ei aseta hankkeitaan joidenkin nimenomaisten aatteiden palvelukseen: ”Ei pidä ihastua niin paljon aatteeseen, että aatteen tarkoitus, ihminen ja hänen onnensa unohtuu, ja sen vuoksi tulee yllytetyksi ihmisiä mitä suurimpiin onnettomuuksiin.”

Omat valintansa teki jo Kivi, mutta Linna eli tuhatvuotisen helvetin dramaattisemmassa vaiheessa, jolloin Eurooppa teki retken aatteen valtakuntaan. Ja palasi retkeltään kuin maaliskuinen kolli, revittynä ja silmäpuolena. Linna ei pettänyt aatteita, vaan ne pettivät hänet. Mutta tämän kriittisen välimatkan ansiosta hän kykeni tekemään taiteilijalle välttämättömän eron aikakauden eri ideologioihin, oli kysymys kiihkeästä pyrkimyksestä ”onnelliseen tulevaisuuteen” sitten ennen tai jälkeen maailmansodan:

Monet olivat laskeneet tämän [onnellisen] tulevaisuuden toteutumisen sattuvaksi siihen ajankohtaan, jolloin maailma itki kymmenien miljoonien ihmisten joukkohaudoilla, tai siihen, jolloin nälkiintyneet äidit kävivät kamppailua siitä, antavatko löytämänsä ruokamurun yhtä nälkiintyneelle lapselleen, vai nielaisevatko sen itse. Ja tähän tultiin siksi, että niin kiihkeästi pyrittiin onnelliseen tulevaisuuteen. Juuri siksi, että oli niin paljon hyviä ihmisiä, jotka eivät olleet perkeleestään tietoisia, vaan kykenivät verhoamaan sen aatteisiin. Ja hauskinta asiassa on se, että leskien ja orpojen kärsimykset korjattiin järjestämällä niitä hieman lisää.

Samoin Linna vastasi niille jotka hyökkäsivät veteraanien ja jopa ”kaatuneiden puolesta” Tuntematonta sotilasta kohtaan vastakkaisesta leiristä: ”En tiedä mitä kaatuneet ajattelisivat kirjastani, mutta olisin utelias tietämään, mitä he ajattelisivat maailman tilanteesta tänään, jos muistaisivat ne puheet ihmiskunnan valoisammasta tulevaisuudesta, joilla heitä kannustettiin kuolemaan.”

Toisin kuin ne, joille kirja on sittemmin muuttunut kunnianosoitukseksi veteraaneille, kirjailija asetti sen alusta pitäen elämän palvelukseen: ”Siis elävän voiman puolesta sotaa vastaan. Siinä kirjani syntyhistoria, ja joka minua tämän takia syyttää, todellisuudessa vakuuttaa minulle, että olen onnistunut.”

Totuusradion Epäajanmukainen dosenttikaksikko asettuu samalle kannalle kuin Linna. Helvetistä on mahdollisuus nousta, ei varmaankaan taivaisiin, mutta eräänlaiseen ensimmäiseen piiriin, jossa tulevaisuus kestää pitkään ja kiihkeistä muutosyrityksistä huolimatta – tai suorastaan niitä vastaan – astuu esiin hitaasti.

Kysymys on kokonaan siitä, mikä on elämänuskon hinta, se kohtaloiden paino, jonka alla murenee tyhjää hakkaavien sanojen retoriikka, ja mikä on sen elämänuskon voima, joka jaksaa maksaa tuon hinnan. Se tunnetaan yleensä vain siellä, missä paine on suurin.

Tämä paine on ollut ”tuhatvuotinen helvetti”.

Studiossa keskustelevat epäajanmukaiset dosentit Tapani Laine ja Mikko Lahtinen.

04

12 2017

Maamme (Vårt land) I

maamme_kansi_final_2

Epäajanmukaisesti keskustelemassa:
Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

 

 

Epäajanmukaiset totuudet aloittavat tänään Maamme-laululla eli sukeltavat vallankumousvuoteen 1848 – ennen muuta Suomessa. Tuolloin entinen Ruotsin itäinen maakunta vasta haki paikkaansa ja identiteettiään maailmassa. Vuoden 1848 eurooppalaiset tapahtumat yltivät myös pohjoiseen periferiaan, mutta pikemminkin fennomaanisen prisman läpi.

Puolan kapinat ja muut kansannousut imperiumin laidoilla ja eri keskuksissa olivat tietenkin hallitsijalle selkeä osoitus siitä, että “kansa” oli potentiaalisesti vaarallinen vallankumouksellinen mahti, vaikka se ei sitä aktuaalisesti olisi ollutkaan. Tästä hallitsijan tietoisuudesta kertonee myös Suomessa tavallisesti “ylireaktioksi” arvioitu vuoden 1850 kielisäännös, joka kielsi julkaisemasta ”helposti väärinkäsittävälle” suomenkieliselle kansanenemmistölle muuta kuin uskonnollista mielenylennystä ja käytännöllis-taloudellista hyötykirjallisuutta (siis sama säännös joka dekabristikapinan jälkeen oli Venäjällä ollut yleisesti voimassa).

Se, mikä oli sivistyneelle vähemmistölle vaaratonta, saattoi “vierottaa kansaa hyödyllisemmistä toimista”. Samaan aikaan toisaalta suomalaismielisten riemuksi Matthias Castrén nimitettiin ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Tämä ja monet muut fennomaaneille mieluisat “suosionosoitukset” olivat varmastikin myös kiitollisuudenosoitus siitä lojaalisuudesta, jota fennomaanit keisarin suuntaan ilmaisivat. Paras palkkio oli kuitenkin se, että uusille, suomalaismielisille eliiteille avautui Aleksanteri II:n ajan yhteiskunnallisten uudistusten myötä uusia ja ennennäkemättömiä yhteiskunnallisen nousun ja toiminnan mahdollisuuksia niin paikallistasolla kuin suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ja muuallakin imperiumissa.

Kiertämätön “machiavelliläinen” totuus kuitenkin lienee, että palvelus edellyttää vastapalvelusta. Toisin sanoen, mitä fennomaanit saattoivat tarjota hallitsijalle? Silkkaa kiitollisuuttako? Siitä tuskin oli paljon apua. Todellinen “vastapalveluksen” teko oli se, että fennomaanien voidessa johtaa “kansaa” läpi suurten yhteiskunnallisten uudistusten kansasta ei muodostuisi yhteiskunnan kehitystä uhkaavaa prekaaria voimaa. Hallitsijalla ei varmastikaan ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että fennomaanien edellytykset johtaa suomenkielistä kansaa, muodostuvassa olevia työväenluokkia, olivat huomattavasti lupaavammat kuin vanhojen eliittien, joiden yhteys kansaan oli etäinen ja herravihan värittämä ja joiden keskuudessa aika ajoin ilmeni vaarallista “ruotsalaismielisyyttä”. Miksi ei siis sallia fennomaanien astua vanhojen eliittien tilalle tai ainakin rinnalle, mikäli fennomaanit samalla pitäisivät “kansan” aloillaan, estäisivät sen “hairahtamisen” vallankumouksellisille harhapoluille? Muussa tapauksessahan uhkaksi voisi muodostua se, että yhteiskunnallisen kehityksen eduista osattomaksi jääneet suomalaismieliset ryhmät solidarisoituisivatkin syrjityn kansan kanssa keisarinvaltaa vastaan.

Toisin sanoen suomalainen porvarillinen vallankumous oli omaa lajiaan. Fennomaanipiirien osoittama “lojaalisuus” keisaria kohtaan oli palkitsevaa sekä keisarille että fennomaaneille, mutta tällä lojalismilla oli myös vahva yhteys muodostuvan suomalaisen luokkayhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden organisoimisen kysymyksiin. “Suomalaisten” suhde keisariin liittyi olennaisesti myös suomalaisten eliittien ja luokkien keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Siksi puhe “suomalaisten” in toto suhtautumisesta keisariin peittää alleen tämän “suhtautumisen” taustalla olevat luokkasuhteet sekä vanhojen ja uusien eliittien välisiä voimasuhteita koskevat kysymykset.

Entä Snellman? Hän on erityisen kiinnostava avattaessa suuriruhtinaskunnan yhteiskunnallista ja sivistyksellistä kehitystä. Snellman ehti toimia monessa roolissa: opiskelijapoliitikkona, eurooppalaisena filosofina, kulttuurimatkailijana Euroopassa, koulunrehtorina, sanomalehtimiehenä, filosofian professorina, valtiovarainasioiden senaattorina, valtiopäivämiehenä, useissa kulttuuri- ja talouselämän luottamusmiestoimissa. (Snellmanin Kootut teokset ovat verkossa kaikkien saatavilla osoitteessa: http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp)

Kiistattomasti hän oli lojaali suhteessa hallitsijaan ja myös perusteli tämän hyvin “realistisesti”, mutta tämä ei suinkaan estänyt vaan pikemminkin auttoi häntä esittämään toisinaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan välttämättömistä muutoksista. Tässä lojalismin ja radikalismin liitossa ei ole mitään kummallista, sillä eihän politiikassa mikään ole absoluuttista. Snellmanin rooli hallitsijauskollisuuden takuumiehenä huipentui toukokuussa 1863 Litteraturblad-lehden kirjoituksessa ”Sota vai rauha Suomelle”.

Samaan aikaan kun puolalaiset kapinoivat, venäläinen anarkisti Mihail Bakunin oleskeli Tukholmassa ja koetti nostaa Venäjän imperiumiin kuuluneita kansoja kapinaan. Bakunin uskoi saavansa myös Suomesta tukea hankkeelleen ja lähetti vuonna 1963 Zemlja i volja (Maa ja vapaus) -liikkeen nimissä Kirjeen suomalaisille isänmaanystäville. Bakunin lupasi ”tunnustaa Suomelle kiistämättömän oikeuden päättää itse omista asioistaan, oikeuden erota Venäjän keisarikunnasta” ja toteaa edelleen: ”meistä itsestämme ei voi koskaan tulla vapaita niin kauan kuin Venäjän keisarikunnaksi nimitetty sentralistinen ja väkivaltainen instituutio on olemassa.” Vastapalvelukseksi Bakunin odotti suomalaisten toimivan myös Baltian ja Karjalan alueella asuvien kansojen saamiseksi kapinaan. Mutta ei lämmennyt Snellmanin ja muiden suomalaisten mieli venäläisen anarkistin kutsulle, vaan Snellman vastaa torjuvasti näihin pyrkimyksiin juuri kirjoituksessaan Sota vai rauha Suomelle:

”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa.”

Tämä ei kuitenkaan merkitse perussuomalaista eristäytymistä ja muiden sulkemista pois, vaan Snellman ajattelee kansallisen kohtalon sivistysprojektin osana:

”Saavuttamansa sivistyksen myötä kansa tulee tietoiseksi tästä, oikeudestaan alistua historian ulkoiseen pakkoon oman tulevaisuutensa säilyttämiseksi. Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo.”

Tämä kansakunnan liittyminen yhteen ”ihmiskunnan intressien kanssa” on ennen muuta herderiläinen kanta. Vaikka Snellmanin yhteydessä puhutaan yleensä Hegelistä, hänen kieli- ja kansallisuuskäsityksessään on ratkaisevia vaikutteita nimenomaan Herderiltä. Snellman viittaa monesti tämän teokseen Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit. Kuin suoraan siitä lainattu on Snellmanin ajatus artikkelissa Mitä on kansallinen sivistys: ”Kansakunnan oma tapa ajatella ja toimia on yleisinhimillisen sivistyksen eräs sinänsä ja itsessään oikeutettu kanta.”

Niin kuin Herderillä myös Snellmanin ajattelussa yleisinhimillinen sivistys ja kansakuntien erityisyys ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen. Herderiltä tulee selvästi myös Snellmanin ajatus siitä että yleisinhimillinen kulttuuri on jatkuvassa muutoksen tilassa.

Lönnrotilla näkyvät Herderiltä tulevat vaikutteet vielä selkeämmin. Tämä koskee etenkin käsitystä kielestä. Lönnrot kuvaa alkuperäisen suomen kielen syntyä hyvin herderiläisesti ja myös viittaa suoraan häneen. Kansakunnan kieli nousee maaperästä, johon se on juurtunut kuin puu. Kieli perustuu kansan yhteiseen kokemukseen, eikä se ole keinotekoisesti tuotettua. Tässä Lönnrot saa Kantelettaren esipuheessa mahdollisuuden hieman piikitellä ruotsalaisia, joiden kieli on kokemuksesta irtaantunutta ”sivistyskieltä”.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että Itä-Suomeen ajautunut Snellman joutui huomaamaan kansalle vierasta kieltä puhuvan sivistyneistön olevan hyvin ohut kerros, joka jää irralleen kansasta ja vastaavasti rahvaan, etenkin itäsuomalaisten, olevan täydellisen sivistymätöntä – ja yleisemminkin suomalaisten jääneen Euroopan sivistyskeskuksiin verrattuna toivottoman surkeaan tilaan. Tämä näkyy Saimassa hänen melkoisen tuimasta analyysistaan Erinäisistä Itä-Suomen asioista (KT8, 166-). Tässä yhteydessä näkyy myös selvästi, ettei Snellmanin toimintaohjelma suomalaisten nostamiseksi porvarillisen sivistyksen piiriin ollut idealistinen, vaan itse asiassa varsin pragmaattinen. Myös luonto oli Snellmanille hyvin pragmaattisen hyödyn lähde. Sen sijaan Topelius oli luonnonsuojeluliikkeen varhaisia edustajia, joka puuttui etenkin metsien hävittämiseen. Samoin nykyään pikemminkin idealistisena joululauluna pidetty Sylvias julvisa (Sylvian joululaulu) on ympäristöliikkeen protesti Sisiliassa ja muissa Välimeren maissa harjoitettua lintujen verkkopyyntiä vastaan.

Vaikka suomalaiset fennomaanit kulkivatkin monissa asioissa aivan eurooppalaisen kehityksen tahdissa, kaikkeen 1800-luvun aatteelliseen ja poliittiseen kehitykseen heillä ei riittänyt kykyä tarttua. Pragmaattisemmassa kehitysvaiheessaan Snellman puolusti mm. materialistista filosofiaa, mutta myöhäisvaiheessaan pikemminkin kavahti sitä ja teki siihen selvän eron. Samoin kapitalismikritiikki ja nouseva sosialistinen ajattelu oli niin Snellmanille kuin Topeliuksellekin käsittämätöntä.

23

03 2015

Epäajanmukaisia totuuksia: Omin voimin

Raatajat_rahanalaiset

Epäajanmukaiset totuudet suunnistavat Suomeen ja sukeltavat 1900-luvun alun tilanteeseen, jossa ”kansallisen heräämisen” jälkeen myös kansa alkoi herätä. Yläluokasta lähtöisin oleva Arvid Järnefelt lähti Laukon ja Tottijärven alueille katsomaan miksi heräävä kansa lakkoilee ja minkä perusteella lakkolaisia häädetään. Tästä syntyi pamfletti Maa kuuluu kaikille! Matkoilta Laukon lakkomaille (1907).

Järnefelt nousee ”ihmeelliselle vuorelle”. Tuo vuori ei ole enää se jolta Aleksis Kiven runon lapsi katsoo kaukametsää, vaan sellainen josta katsoen alhaalla laaksossa vallitseva yhteiskunnallinen järjestys avautuu hänelle toisin silmin kuin aikaisemmin:

”Kysymme tällä laaksossa alituiseen: mistä tulee, että toinen on köyhä, toinen rikas, että toisella on tarjolla kaikki kehittymisen mahdollisuudet, toiselta puuttuu siihen välttämättömimmät edellytykset? Onko se maailman horjumaton järjestys vai onko se ihmisten autettavissa?” (1907)

Tämän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperä ja todellisuus paljastuu Järnefeltille:

”Mitä maksaa kartanon isäntä näille ihmisille, jotka kaiken hänen työnsä suorittavat? Ei yhtään mitään. He suorittavat nämä työt kartanon isännälle oikeudesta viljellä hänen korpimaitansa.”

Ja edelleen hänelle selviää

”… ettei rikkautta ja köyhyyttä määrää työn tekeminen, vaan yksistään se, että muutamilla ihmisillä on kaikki luonnon rikkaudet hallussaan, joten heillä on käytettävänään sekä maatyöhön että tehdastyöhön nälkäpalkasta saatavaa työvoimaa.”

Mutta tämä työvoimaksi alistettu ihmisjoukko nousee yhteiskunnallisen pakon alta ja alkaa käyttää uutta asetta, lakkoa, johon isännät vastaavat lain muodon perusteella häätämällä lakkolaiset.

Järnefeltin asettuminen yläluokan omaksitunnoksi ei kuitenkaan saanut omien kannatusta.

10 vuotta myöhemmin Järnefelt joutuu kirkkopuheissaan toteamaan:

”Minä kuulun yläluokkaan. Tunnen sen perin pohjin. Osaan asettua sen ajatusten ja tunteiden kannalle, ymmärrän sen ihanteita, siveellisiä pyrkimyksiä. Voin siis asettua myöskin sen omaksitunnoksi ja käyttäen itsestäni ja heistä monikkomuotoa me, sanoa näin: Me tunnustamme, että kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme opettaa teitä ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan, mutta tekomme eivät ole olleet opetuksiemme tasolla. Me olemme käyttäneet järkeämme verrattoman paljon enemmän tuhojen aikaansaamiseksi kuin rakkauden palvelukseen emmekä ole pystyneet synnyttämään kuin hävityksen kauhistusta. Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisin kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme, vaan käyttäisitte järkeänne rakkauden palvelukseen enemmässä määrässä kuin me olemme pystyneet tekemään.” (1917)

Järnefeltistä tuli tässä molempiin suuntiin, sekä oman luokkansa että sorron alta nousevien työläisten kannalta väliinputoaja. Miten kävi toiselle aikakauden omaksitunnoksi astuneelle kirjailijalle, Irmari Rantamalalle? Vuoden 1916 ja 1917 ns. porvarikirjeissään Työmies-lehteen Rantamala siirtyy nousevan työväenluokan ja sosialismin puolelle. Mutta mitä tapahtui kun kansa nousi kapinaan?

Rantamala kysyy keväällä 1918:

”Pakostakin tulee näet kysyneeksi kenen hyväksi on halki vuosisatojen vuotanut ja parhaillaan vuotaa suomalainen veri. Kenen hyväksi on puserrettu suomalainen hiki? Häpeä ja masennus täyttää mielen siihen kysymykseen vastatessa. Aina näihin päiviin asti ei Suomen kansalla ole ollut omaa itseänsä, ei omaa elämää, ei historiaa.”

Tämä oman elämän ja oman historian tekeminen kääntyi kuitenkin tragediaksi, josta Rantamala viimeisissä kirjoituksissaan Työmies-lehteen kaivaa esiin yhä vahvan myyttisen työväenluokan (tämä ei ole se proletaarijoukko joka ajoi Rantamalan pois Helsingin työväentalolta, kun tämä kävi vaatimassa punakaartilta aseiden laskemista, vaan jotain mihin tulevaisuuden usko on tappion hetkelläkin ankkuroitu ja joka jää valoksi yöhön). Tähän omin voimin eteenpäin kulkevaan voimaan Rantamala vetoaa myös kirjoituksessaan Omin voimin:

”Kun kaikki tiet päättyvät täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan tuntu ennustaa yön tuloa täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän elämää ja töitä. Raskaimmankaan yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien hetkellä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhmaavammin on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee, se ei sorru, häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön, onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden, jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon, joka nyt aikoo iäksi laskea täytyy itse asiassa nousta. Joka sillä lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä hän ei koskaan seiso kuolemansa edessä, hänen teittensä loppu on niiden alku. Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.”

Kun kansanvaltuuskunta oli jo pakannut laukkunsa ja lähtenyt laivalla pois maasta, Rantamala jäi yksin valamaan uskoa proletaareihin: ”Omin voimin – siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu nykyhetkien tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan.”

Samaan aikaan kun Rantala kirjoitti Työmies-lehteen punaisten hallussa vielä olevassa Helsingissä, porvariston omatunto Juhani Aho piileskeli kaupungissa ja vastasi Rantamalan kirjoituksiin päiväkirjoissaan jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä Hajamietteitä kapinaviikoilta.

Kiinnostavaa on että proletaarien lisäksi Rantamala kirjoittaa aivan viimeisessä kirjoituksessaan myös niille jotka voittivat 1918:

”Aseiden alas laskeminenhan ei merkitse taistelun loppua, vaan sitä, että miekan sijalle astuu rauhan ase särkemään ja hävittämään niitä voimia, jotka ovat vielä miekalta säilyneet. Vallankumoukseen, sen oleelliseksi jatkoksi, varsinkin sosialistisessa vallankumouksessa kuuluu luova rauhan työ, joka yksin voi vakiinnuttaa aselliset saavutukset.

Kunpa milloin siihen päästäisi. Jospa pian miekka voisi vaihtua rauhanaseeksi. Rauhahan on, ainakin pitäisi olla, miekankin päämäärä. Rauhaa kohti kulkemaan on niin uskon lähtenyt Suomenkin työmies silloin kun miekan matkaan lähti. Elköön uskottako, että työmies on kevein mielin semmoisen matkatoverin kun miekan kanssa taipaleelle lähtenyt. Syiden on täytynyt olla pakottavan syviä, ja ne syyt tuntevat tarkoin ainoastaan ne kurjat työläiskodit, jotka ovat nähneet työläisperheiden ainaisen epätoivon, ainaisen hädän, elämän epävarmuuden ja painostuksen. Ken tahtoo avata työläisten sydämen lukeakseen sen syvät ajatukset, hän menköön työläisten kurjaan majaan, syventyköön sen elämään. Ja hän löytää silloin nykyisen veljessodan vihlovan tuskalliset syyt ja tekijät.” (12.4.1918)

Järnefeltistä, Rantamalasta ja heidän ajastaan ja kirjoituksistaan keskustelevat Mikko Lahtinen ja Tapani Laine. Ohjelma on nauhoite.

  • Ensilähetys: maanantai 11. maaliskuuta 2013 klo 22–24

  • Uusinta: perjantai 15. maaliskuuta 2013 klo 22–24

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa.

 

11

03 2013

SUOMI 2013 MITÄ H1&%#@!?

suomimita

 

 

Vuosi 2011 jätti japanilaisille Fukushiman. Viime vuosi 2012 jätti Suomelle Talvivaaran kaivosonnettomuuden, joka tulee jäämään historiaan yhtenä maailman pahimmista kaivosonnettomuuksista. Uraaninlouhinnan kauheuksista on antanut esimakua vasta aboriginaalien kohtalo Australiassa. Vuosi on vaihtunut, ja maassamme presidentöi šakkia pelaava kansallisen kokoomuksen oikeistolainen. Olemme taloudellisen kurimuksen keskellä ja kuten lisensiaatit tietävät κρισις oχι ἀγαθoς πρoγνωσις. Voiko kriisissä prognostisoida? Euroopan rahajärjestelmä on pahasti rikki. Presidenttimme on aloittanut oman palkkansa supistuksella. Taitavasti pelattuna se johtaa kaikkien palkkojen pienentämiseen. Palkanalennus lieneekin ainoa politiikka, joka on järkevää nollakasvussa. Talouden tämän vuoden bruttokansantuotteeksi on ennustettu 0,0%. Analyysi on käynnistettävä nykyhetkestä. Sitä miten maamme makaa ja momentumin hetkellistä syvyyttä studiossa ihmettelemässä toverit Santeri, Kimmo, Ako, Antti ja Jaakko.

  • Ensilähetys: maanantai 7. tammikuuta 2013 klo 22–24

  • Uusinta: perjantai 11. tammikuuta 2013 klo 22–24

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa.

 

07

01 2013

Äärioikeisto Suomessa

 

”Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian kolmannessa osassa lukijalle esitellään kansankoulunopettaja Pentti Rautajärven hahmo. Suojeluskuntaan kuuluva Rautajärvi on todellinen fasisti, Suur-Suomesta haaveileva Akateemisen Karjala-seuran jäsen sekä Lapuan liikkeen ja Isänmaallisen kansanliikkeen kannattaja. Rautajärven suursuomalaisten unelmien kariuduttua jatkosodan tappioon vaihtuu hänellä yhtäkkiä ääni kellossa. Rautajärvi muuttaa suojeluskuntatalon nuorisoseurantaloksi ja alkaa luennoida ’kansanvallasta’ erityisenä länsimaalaisena kulttuurimuotona ja ’pohjoismaalaisesta oikeusjärjestelmästä’ sivilisaation viimeisenä asemana barbaareja vastaan. Ensi lukemalla Rautajärven äkillisen mielenmuutoksen voisi tulkita nöyryytetyn radikaalin myöntymisenä uuden yhteiskuntajärjestyksen asettamille ehdoille. Rautajärven saarna on kuitenkin vain uuteen aikaan sopeutettu tapa sanoa, että joillekin on Luojan armosta suotu oikeus valtaan ja kulttuuriin ja että maailmassa on oltava hallitsijoita ja hallittuja.”

”Näin huolellisesti tehtyä, raportoitua ja lähteistettyä empiiristä tutkimusta näkee harvoin. Kirja oli rakennettu johdonmukaisesti. Punainen lanka oli koko ajan selkeä. Kieli oli juoksevaa. Keskustelu oikeistoradikalismin määritelmästä kirjan alussa oli analyyttinen ja nojasi uusimpaan teoreettiseen keskusteluun. Perehtyneisyys asiaan ja ilmiöön ei jää epäselväksi.” 

Totuusradiossa ensi maanantaina keskustelussa Into-kustantamon lähes painotuoreen kirjan Äärioikeisto Suomessa – vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa teemat: äärioikeisto, radikaalioikeisto, oikeistopopulistit, fasistit, uusnatsit, skinit, kansallissosialistit, nationalistit, nativistit, etnopluralistit, kodinturvajoukot, kulttuurirasistit, Defence Leaguet, Eurabia-teoreetikot, vastajihadistit, perussuomalaiset, huligaanit ja ”ääriaines”. Studiossa keskustelemassa kirjan kirjoittajat Li Andersson ja Mikael Brunila sekä Totuusradion Lotta Tenhunen.

Ohjelma on suora lähetys, johon otetaan mahdollisuuksien mukaan kuulijoiden kommentit, kysymykset ja muut terveiset. Jätä viesti tämän artikkelin kommenttiosioon.

 

  • Ensilähetys: maanantai 26. marraskuuta 2012 klo 22–24

  • Uusinta: perjantai 30. marraskuuta 2012 klo 22–24

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa.

 

 

25

11 2012

Äärikansallismielisyys – Kotimaiset opit, kansainväliset toimintatavat


Nationalismi, rasismi ja patriotismi inspiroivat ihmisiä ja liikkeitä edelleen. Mikä näissä aatteissa vetoaa ja kuinka niitä vastaan kamppaillaan? Onko uusfasismin uhka syytä ottaa vakavasti? Näistä ja monista muista kysymyksistä studiossa keskustelemassa Totuusradion toimittaja Santeri Ulkuniemi ja  vapaa toimittaja Tobias Virtanen.

  • Ensilähetys: 8. lokakuuta 2012 klo 22–24

  • Uusinta: 12. lokakuuta 2012 klo 22–24

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

08

10 2012

Itsenäisyyspäivän vastaanotto

Maanantaina 6.12 kello 22–24 Totuusradion itsenäisyyspäivän vastaanotolla kuullaan kuumimmat juorut maamme silmäätekevistä, valitaan Linnan kaunein puku ja vuoden urheilija. Lisäksi pohdimme maamme itsenäisyyden, yhtenäisyyden ja sotiemme merkityksiä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa. Onko maallamme malttia vaurastua ja kuinka selvitä ”talouden talvisodasta”?

Tätä pohtivat Veera Kaleva, Jiri Nieminen, Tatu Ahponen ja Otto Bruun Totuusradion itsenäisyyspäivän juhlalähetyksessä. Ohjelman toimittaa Lauri Kämäri.

YouTube Preview Image YouTube Preview Image YouTube Preview Image YouTube Preview Image YouTube Preview Image

Kuuntele maanantain lähetys osoitteessa:

http://www.uta.fi/media/suora/moreeni/totuusradio.html

Kuuntele perjantain 11.12 uusinta osoitteessa:

http://www.uta.fi/media/suora/moreeni/simulcast.html

03

12 2010