Epäajanmukaiset totuudet suunnistavat Suomeen ja sukeltavat 1900-luvun alun tilanteeseen, jossa ”kansallisen heräämisen” jälkeen myös kansa alkoi herätä. Yläluokasta lähtöisin oleva Arvid Järnefelt lähti Laukon ja Tottijärven alueille katsomaan miksi heräävä kansa lakkoilee ja minkä perusteella lakkolaisia häädetään. Tästä syntyi pamfletti Maa kuuluu kaikille! Matkoilta Laukon lakkomaille (1907).
Järnefelt nousee ”ihmeelliselle vuorelle”. Tuo vuori ei ole enää se jolta Aleksis Kiven runon lapsi katsoo kaukametsää, vaan sellainen josta katsoen alhaalla laaksossa vallitseva yhteiskunnallinen järjestys avautuu hänelle toisin silmin kuin aikaisemmin:
”Kysymme tällä laaksossa alituiseen: mistä tulee, että toinen on köyhä, toinen rikas, että toisella on tarjolla kaikki kehittymisen mahdollisuudet, toiselta puuttuu siihen välttämättömimmät edellytykset? Onko se maailman horjumaton järjestys vai onko se ihmisten autettavissa?” (1907)
Tämän yhteiskunnallisen eriarvoisuuden alkuperä ja todellisuus paljastuu Järnefeltille:
”Mitä maksaa kartanon isäntä näille ihmisille, jotka kaiken hänen työnsä suorittavat? Ei yhtään mitään. He suorittavat nämä työt kartanon isännälle oikeudesta viljellä hänen korpimaitansa.”
Ja edelleen hänelle selviää
”… ettei rikkautta ja köyhyyttä määrää työn tekeminen, vaan yksistään se, että muutamilla ihmisillä on kaikki luonnon rikkaudet hallussaan, joten heillä on käytettävänään sekä maatyöhön että tehdastyöhön nälkäpalkasta saatavaa työvoimaa.”
Mutta tämä työvoimaksi alistettu ihmisjoukko nousee yhteiskunnallisen pakon alta ja alkaa käyttää uutta asetta, lakkoa, johon isännät vastaavat lain muodon perusteella häätämällä lakkolaiset.
Järnefeltin asettuminen yläluokan omaksitunnoksi ei kuitenkaan saanut omien kannatusta.
10 vuotta myöhemmin Järnefelt joutuu kirkkopuheissaan toteamaan:
”Minä kuulun yläluokkaan. Tunnen sen perin pohjin. Osaan asettua sen ajatusten ja tunteiden kannalle, ymmärrän sen ihanteita, siveellisiä pyrkimyksiä. Voin siis asettua myöskin sen omaksitunnoksi ja käyttäen itsestäni ja heistä monikkomuotoa me, sanoa näin: Me tunnustamme, että kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme opettaa teitä ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan, mutta tekomme eivät ole olleet opetuksiemme tasolla. Me olemme käyttäneet järkeämme verrattoman paljon enemmän tuhojen aikaansaamiseksi kuin rakkauden palvelukseen emmekä ole pystyneet synnyttämään kuin hävityksen kauhistusta. Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisin kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme, vaan käyttäisitte järkeänne rakkauden palvelukseen enemmässä määrässä kuin me olemme pystyneet tekemään.” (1917)
Järnefeltistä tuli tässä molempiin suuntiin, sekä oman luokkansa että sorron alta nousevien työläisten kannalta väliinputoaja. Miten kävi toiselle aikakauden omaksitunnoksi astuneelle kirjailijalle, Irmari Rantamalalle? Vuoden 1916 ja 1917 ns. porvarikirjeissään Työmies-lehteen Rantamala siirtyy nousevan työväenluokan ja sosialismin puolelle. Mutta mitä tapahtui kun kansa nousi kapinaan?
Rantamala kysyy keväällä 1918:
”Pakostakin tulee näet kysyneeksi kenen hyväksi on halki vuosisatojen vuotanut ja parhaillaan vuotaa suomalainen veri. Kenen hyväksi on puserrettu suomalainen hiki? Häpeä ja masennus täyttää mielen siihen kysymykseen vastatessa. Aina näihin päiviin asti ei Suomen kansalla ole ollut omaa itseänsä, ei omaa elämää, ei historiaa.”
Tämä oman elämän ja oman historian tekeminen kääntyi kuitenkin tragediaksi, josta Rantamala viimeisissä kirjoituksissaan Työmies-lehteen kaivaa esiin yhä vahvan myyttisen työväenluokan (tämä ei ole se proletaarijoukko joka ajoi Rantamalan pois Helsingin työväentalolta, kun tämä kävi vaatimassa punakaartilta aseiden laskemista, vaan jotain mihin tulevaisuuden usko on tappion hetkelläkin ankkuroitu ja joka jää valoksi yöhön). Tähän omin voimin eteenpäin kulkevaan voimaan Rantamala vetoaa myös kirjoituksessaan Omin voimin:
”Kun kaikki tiet päättyvät täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan tuntu ennustaa yön tuloa täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän elämää ja töitä. Raskaimmankaan yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien hetkellä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhmaavammin on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee, se ei sorru, häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön, onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden, jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon, joka nyt aikoo iäksi laskea täytyy itse asiassa nousta. Joka sillä lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä hän ei koskaan seiso kuolemansa edessä, hänen teittensä loppu on niiden alku. Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.”
Kun kansanvaltuuskunta oli jo pakannut laukkunsa ja lähtenyt laivalla pois maasta, Rantamala jäi yksin valamaan uskoa proletaareihin: ”Omin voimin – siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu nykyhetkien tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan.”
Samaan aikaan kun Rantala kirjoitti Työmies-lehteen punaisten hallussa vielä olevassa Helsingissä, porvariston omatunto Juhani Aho piileskeli kaupungissa ja vastasi Rantamalan kirjoituksiin päiväkirjoissaan jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä Hajamietteitä kapinaviikoilta.
Kiinnostavaa on että proletaarien lisäksi Rantamala kirjoittaa aivan viimeisessä kirjoituksessaan myös niille jotka voittivat 1918:
”Aseiden alas laskeminenhan ei merkitse taistelun loppua, vaan sitä, että miekan sijalle astuu rauhan ase särkemään ja hävittämään niitä voimia, jotka ovat vielä miekalta säilyneet. Vallankumoukseen, sen oleelliseksi jatkoksi, varsinkin sosialistisessa vallankumouksessa kuuluu luova rauhan työ, joka yksin voi vakiinnuttaa aselliset saavutukset.
Kunpa milloin siihen päästäisi. Jospa pian miekka voisi vaihtua rauhanaseeksi. Rauhahan on, ainakin pitäisi olla, miekankin päämäärä. Rauhaa kohti kulkemaan on niin uskon lähtenyt Suomenkin työmies silloin kun miekan matkaan lähti. Elköön uskottako, että työmies on kevein mielin semmoisen matkatoverin kun miekan kanssa taipaleelle lähtenyt. Syiden on täytynyt olla pakottavan syviä, ja ne syyt tuntevat tarkoin ainoastaan ne kurjat työläiskodit, jotka ovat nähneet työläisperheiden ainaisen epätoivon, ainaisen hädän, elämän epävarmuuden ja painostuksen. Ken tahtoo avata työläisten sydämen lukeakseen sen syvät ajatukset, hän menköön työläisten kurjaan majaan, syventyköön sen elämään. Ja hän löytää silloin nykyisen veljessodan vihlovan tuskalliset syyt ja tekijät.” (12.4.1918)
Järnefeltistä, Rantamalasta ja heidän ajastaan ja kirjoituksistaan keskustelevat Mikko Lahtinen ja Tapani Laine. Ohjelma on nauhoite.
-
Ensilähetys: maanantai 11. maaliskuuta 2013 klo 22–24
-
Uusinta: perjantai 15. maaliskuuta 2013 klo 22–24
-
Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)
-
Internet-kuuntelu 1: TUNEIN
-
-
Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa.
