Epäajanmukaisia totuuksia: ”Tragedia ei voi olla viimeinen sana”

Mihail Bahtin (19895-1975) tunnetaan kautta maailman Dostojevskin poetiikkaa ja Rabelailais’n maailmaa koskevista teoksistaan. Nämä teokset ilmestyivät kuitenkin neuvostosensuurin oloissa eikä Bahtin esittänyt niissä suoraan filosofisia lähtökohtiaan.

Epäajanmukaiset totuudet menevät arkistoaineistoihin, jotka on julkaistu vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Keskustelu liittyy edellisen Totuusradion teemaan ruumiskauhu ja poimii Rabelais-kirjan yhteydessä kirjoitettua ainesta. Toisen maailmansodan ja Stalinin terrorin vaikeina vuosina Bahtin piiloutui kirjallisuushistoriaan ja -teoriaan, mutta piti niitä nimenomaan suojakilpenä eikä varsinaisena asianaan. Varsinaisesti hän etsi romaanista kulttuurin maailmanmallia. Kehittellessään Rabelais-kirjansa taustaideoita hän kirjoitti muistikirjaansa lokakuussa 1943:

”Perimmäisen kokonaisuuden malli, maailmanmalli, johon perustuvat kaikki taiteelliset kuvat. Tämä maailmanmalli muotoutuu uudelleen vuosisatojen (mutta radikaalisti – vuosituhansien) kuluessa. /—/ Sen maailman intellektuaalinen viihtyisyys, jota ajatus on asuttanut tuhansia vuosia. Kansanperinteen symboleista on tuhansia vuosia hioutunut järjestelmä, jossa symbolit kuvaavat perimmäisen kokonaisuuden mallia. Niissä on ihmiskunnan suuri kokemus.”

Tämän etsimänsä suuren kokemuksen Bahtin asettaa vastakohdaksi virallisen kulttuurin symboleille, joissa ”on vain ihmiskunnan pienen osan erityiskokemus (sitä paitsi tämä osa on aika ajoin kiinnostunut sen stabiiliudesta). Näille pienille malleille, jotka on luotu pienen ja erityisen kokemuksen pohjalta, on luonteenomaista spesifi pragmaattisuus, utilitaarisuus.”

’Suuri kokemus’ tarkoittaa sitä, missä kiinnostaa suurten aikakausien vaihtuminen (suuri muotoutuminen) ja ikuisuuden muuttumattomuus; ’pieni kokemus’ puolestaan sitä missä kiinnostavat muutokset aikakausien sisällä (pieni muotoutuminen) ja ajallinen, suhteellinen stabiilius. Pieni kokemus rakentuu Bahtinin mukaan tahallisen unohtamisen ja tahallisen vajavuuden varaan.

Keskustelussa etsitään aluksi tämän epäajanmukaisen jaottelun mieltä. Kysymys ei ole siitä, ettemmekö kaikki olisi eri tavoin käytännöllisin sitein maailmassa, vaan pikemminkin siitä mitä ja millä tavoin asetetaan inhimillisen pyrkimysten tavoitteeksi:

”Pitää kyetä tavoittamaan olemassaolon, koko olemassaolon, aito ääni; tämä olemassaolo on enemmän kuin inhimillinen, sen yksi osa; kokonaisuuden ääni, ei minkään sen osanottajan ääni. Yliyksilöllisen ruumiin muisti. Tämän ristiriitaisen olemassaolon muistia eivät voi ilmaista yksimerkityksiset käsitteet ja yksinkertaiset klassiset kuvat.

Tähän suuren kokemuksen horisonttiin kuuluu myös ’suuri muisti’ joka ei ole menneisyyden muistamista (abstraktin ajan merkityksessä); aika on siinä suhteellista:

”Se mikä palaa ikuisesti takaisin eikä samalla palaa. Aika ei ole tässä linja, vaan ruumiin kiertokulun mutkikas muoto. Nietzsche tavoitti paluun aspektin, mutta tulkitsi sen abstraktisti ja mekaanisesti.”

Bahtin etsi intuitiivisesti sitä, missä konkreettisissa kulttuurin muodoissa ja sfääreissä tämä suuri kokemus materiaalistuu, mikä on se suuri muisti, jota käytäntö ei rajoita. Yhtäältä hän löytää sen Rabelais’n teosten kansankulttuurin kuvajärjestelmästä, sen kielen julkistamattomista skeemoista ja naurukulttuurin symboleista. Tätä virallinen tietoisuus ei ole muokannut eikä rationalisoinut. Toinen tärkeä tapaus Bahtinille on Shakespearen tragedia, joka toimii virallisen kulttuurin tasolla, mutta jonka juuret ulottuvat kansan suuren kokemuksen epävirallisiin symboleihin.

Kiinnostava historialinen paradoksi on, että Bahtin alkoi perehtyä Rabelais’n tuotantoon vasta 1930-luvulla kun tämä teosten venäjän kielinen käännös ilmestyi. Bahtin yhdistetään yleisesti hulvattomaan ”karnevalismiin”, mutta hänen oma näkökulmansa oli aivan toinen. Tämä ilmenee selvästi siinä miten Bahtinin väitöstilaisuudessaan vastasi opponentilleen:

Karnevaalista. En tarkoittanut karnevaalilla mitään mikä on vain iloista. En lainkaan. Karnevaalin jokaisessa kuvassa on läsnä kuolema. Teidän termein puhuen tämä on tragedia. Mutta tragedia ei kuitenkaan ole viimeinen sana.

Tämä on ilmiselvästi Bahtinin muunnelma ideasta, johon Pietarin yliopiston klassisen filolologian professorina liki 40 vuotta toiminut puolalainen klassisisti Tadeus Zielinsky (Zelinski) päätti Sofokleen Kuningas Oidipusta käsitelleen esipuheensa: ”Lyhytnäköisen eettis-loogisen pessimismin alla juhlii biologinen [ts. elämän jatkuvuuden] optimismi.” Juuri siihen tapaan millä sekä Rabelais että Shakespeare alkoivat Bahtinille avautua, vaikutti ratkaisevasti se miten Zelinski luki antiikin tragedioita ja Shakespearea. ”Karnevaali” ja tragedia ovat Bahtinille kaksi erilaista näkökulmaa kuoleman (ja kuolemattomuuden) jäsentämiseen.

Bahtinin ajatuksia selventää olennaisesti 1944 koneella kirjoitettu käsikirjoitus Lisäyksiä ja täydennyksiä Rabelais-kirjaan, jossa keskeisintä ovat näkökohdat Shakespearen tragedioihin ja erityisesti niiden ”yksilöllisen elämän syvään tragediaan”. Tämä muodostaa vastakohdan Rabelais’n maailman ylisukupolviselle jatkuvuudelle. Siinä missä Shakespearen tragedian moraalista logiikkaa näyttää välittömästi hallitsevat yksilön kuolema, Rabelais’n romaanin maailmassa yksilön kuolema on myös läsnä, mutta sen moraalista logiikkaa hallitsee suvun jatkuvuus. Bahtin löytää tämän kuitenkin myös Shakespearen hahmojen syvätasolta.

Zelinski osoitti miten antiikin tragedia käsitetään nykyään monesti täysin pieleen kun antiikin draaman asetelmaa kuvitellaan egoististen yksilöolentojen väliseksi asetelmaksi. Tragedia syntyi aivan toisin. Polis-kulttuurin yksilöä tuottavia käytäntöjä edelsi vaihe jossa ihminen oli olemassa sukuina. Zelinski katsoo kreikkalaisten luoneen tästä ideasta ”maailman ainoan elämän jatkuvuuden kulttuurin.” Euripides-käännöksiä koskevassa kiistassa Zelinski otti ”elämän jatkuvuuden etiikan” kehittelyä varten käyttöön uuden termiparin: fylonominen vs ontonominen.

Fylonomisella hän tarkoittaa varhaiselle antiikille ominaista ihmisen konseptiota (tällaista ihmistä voisi suomeksi nimittää ”sukuolennoksi”). Poliksen mukana syntynyttä ja nykyään vallitsevaa ihmisen konseptiota Zelinski nimittää sen vastakohtana ontonomiseksi (jota voisi vastaavasti nimittää ”yksilöolennoksi”). Yksilö tarkoittaa tällöin jotain mikä irtautuu suvun jatkumosta ja muodostuu tämänhetkisesti vaikuttavien tekijöiden perusteella. Varhaisessa fylonomiassa eri sukupolviin kuuluvilla ihmisillä oli elämänvaiheen mukaan erilaiset imperatiivit, muttei ”substantiaalista” eroa suvun sisällä. Sen sijaan poliksessa syntyy uusi ristiriita joka asettaa yksilöt erilleen ja suvun jatkumoa vastaan. Zelinski avasi tästä asetelmasta syntyvän Medeian tragedian sisäisen logiikan. Medeia kosti Jasonille katkaisemalla tämän suvun jatkuvuuden, mikä varhaisessa antiikissa oli pahinta mitä ihmiselle saattoi tapahtua.

Tämä klassisen tragedian luenta vaikutti Bahtiin niin että hän jatkoi tästä vuosikymmeniä myöhemmin lukiessaan Shakespearea. Ennen muuta Macbethin lukeminen avautui uudella tavalla.

”Vallankaappaaja Macbeth ei ole rikollinen tavanomaisessa mielessä”, vaan hänen tekojensa logiikka on ”itsensä kruunaamisen välttämätöntä rautaista logiikkaa”, jopa ”kaiken kruunauksen, ylentämisen ja vallan logiikkaa” (ibid.). Välittömästi näkyvään vallan tragediaan sisältyy myös toinen kerros.

Kysymys pienestä ja suuresta kokemuksesta konkretisoituu Macbethin asetelmassa ”itsensä kruunaamisen ja omien asemiensa vahvistamisen logiikkaan”, joka on vihamielisyyttä ”muutosta ja elämän uusia askeleita kohtaan”. Tähän sulkeumaan Bahtin yrittää avata elämän jatkumisen etiikan arvoperspektiivin:

Tämä on kaiken itsensä ylentävän elämän juridista raskaampi rikos (jota implicité konstituoi isänmurha ja lapsenmurha), ts. sukupolvien ketjun juridista raskaampi rikos, jossa yksi rengas vihamielisesti eroaa ja irtautuu edeltävästä ja seuraavasta renkaasta, aiemman (isän, vanhuuden [Duncan vastaa isää]) poikamainen polkeminen ja tappaminen, ja vanhuksen vihamielisyys tulevaa (poikaa, nuoruutta) kohtaan.

Näin ”omien asemien vahvistaminen” ei merkitse pelkästään yhden renkaan sulkeumaa, se on myös elämän jatkuvuuden katkaiseva piste ylipäätään. Samalla hän siirtyy Macbethistä moderniin traagiseen subjektiin yleisemmin: ”Tämä on yksilöllisen elämän syvä tragedia – elämän joka on tuomittu syntymään ja kuolemaan; se syntyy toisen kuolemasta ja oma kuolema hedelmöittää vieraan elämän.” Tämä ei kuitenkaan elämän jatkumossa voi olla viimeinen sana.

Tässä ei ole kysymys pelkästään antiikin poliksen yksilön tai modernin ajan porvarillisen yksilön ruumiista. Bahtin asettaa Rabelais-luennassaan niiden vastakohdaksi yliyksilöllinen ”suvun ruumiin” ja elämän jatkuvuuden. Juuri tämä toimii Bahtinilla koko Rabelais-luentaa ohjaavana tekijänä. Sen seuraaminen on kohtuullisen helppoa kun tunnistaa Gargantuan kirjeen luennan avanneen Bahtinille Rabelais’n maailman. Siinä ei ole yksilöiden sulkeumaa eikä katkosta sukupolvien välillä, vaan uudelleen löydetty fylonomia.

Tämä muodostaa samalla demokraattisen kulttuurin, jossa muodostuva yksilö ei asetu muiden yläpuolelle. Vaikka jokaisessa kuvassa on tässäkin läsnä kuolema, suuri muisti käsittää ja arvottaa kuoleman erityisellä tavalla, yksiöllisen elämän päättyminen ei ole viimeinen sana, eikä merkitse elämän loppua, vaan ”elämän soihdun” siirtymistä seuraavaan renkaaseen.

Mahdollisesti tässä on se olemassaolon, koko olemassaolon, aito ääni, jonka tavoittamista Bahtin piti tehtävänään.

Epäajanmukaista keskustelua studiossa käyvät Mikko Lahtinen, Sonja Lampinen ja Tapani Laine.

Epäajanmukainen Marx 2018

Hän on täällä tänään.

Tänä vuonna saksalaissyntyinen, mutta paperittomaksi maanpakoon Lontooseen päätynyt filosofian ja poliittisen taloustieteen kriitikko Karl Marx on ollut esillä monissa tapahtumissa. Marx on kuitenkin tehnyt paluuta yhteiskuntatieteellisen keskustelun polttopisteeseen jo ainakin vuosikymmenen.

Eläessään Marx oli ”underground-tutkija”, joka British Museumin suojissa tutki nyky-yhteiskunnan liikelakia ja pääomasuhdetta. 1970-luvun suomalaisen akateemisen Marx-boomin aikaan puhuttiin jopa poliittisen taloustieteen kritiikin sadan vuoden yksinäisyyden päättymisestä.

Välillä Marx oli kuitenkin sivussa, vain marxismin varjo kummitteli eri maiden yliopistojen – myös Tampereen vanhan yliopiston hiljaisuudessa.

Marxin jääminen taka-alalle silloin kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, perustui kuitenkin väärään uskomukseen Marxista, joka ei ollut Neuvostoliiton perustaja, vaan nimenomaan nykyisen yhteiskuntamuodon tutkija ja kriittinen ajattelija. Marx on kapitalismin nykyisessä vaiheessa äärimmäisen ajankohtainen.

Mutta kummitteleeko Tampereella ja koko Euroopassa yhä? Eli onko Marx myös epäajanmukainen ellei peräti vaarallinen, vaiko kesytetty akateemisen tutkiskelun kohde? Studiossa Marxista ja hänen hengenperillisistään tarinoivat helppotajuisesti muttei helpolla päästävästi Paula Rauhala, Petro Leinonen, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

Epäajanmukaisia totuuksia: ”Tuhat vuotta Helvetissä.” Suomi 1000 – Kiveä ja Linnaa.

Ajankohtaista ja ajanmukaista on näyttää kansallisten ikoneja ja niihin liittyviä kipsipäitä vailla niiden todellista epäajanmukaista sisältöä. Muotoillessaan omaa kantaansa siihen mikä on ’suomalaiskansallista’,Väinö Linna totesi Sibeliuksen Finlandian instrumentaaliversiosta:

”Tämä on tärkeä sävellys puhuttaessa Suomesta, muttei siinä koskenniemeläisessä merkityksessä (myöhempi Finlandia-hymnin sanoitus) mikä siihen yleensä liitetään. Jos se nyt näin leikillisesti (eli ei yksitotisesti) sanotaan, on kai minullakin oikeus sanoja kirjoittaa siinä missä Koskenniemelläkin.”

Linnan antama aivan toinen kuin koskenniemeläinen merkitys ja toiset sanat Finlandiaan artikuloituivat jo talvella 1955 kun hän kirjoitti elokuvaversiota varten kirjansa henkilöistä (menivät elokuvan tekijöiltä täysin ohi). Linna totesi Määtästä:

Eräs merkittävimpiä suomalaisen kansansielun ilmentäjiä: Ei nosta korkealle päätään seppelöimää suurten muistojen, vaan pysyy maassa kuin rikkaruoho imien kasvuvoimansa vaikka kivenkolosta. Määtän yhteydessä tulevat mieleen suomalaiset kansallisrunoilijat, jotka puhuvat päivän pojan silmän taivaansinisestä salamoinnista. [He] unohtavat että Taivaalla ja Suomen kansalla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa, koska tämä kansa on tuhat vuotta asunut Helvetissä.

Epäajanmukaiset totuudet tarttuvat tähän tuhatvuotiseen helvettiin ja avaavat toista näkökulmaa ’kansallisen’ valtavirran ja virallisen kulttuurin kaiketi eniten köyhdyttämien nimien, erityisesti Väinö Linnan ja Aleksis Kiven, maailmoihin. Kyllähän niin moni tuntee nukkavierujen kansalliskirjailijoiden laulun oravasta, Jukolan poikien painit koulun joulunäytelmissä ja ”Linnan teoksista” tehdyt näyttämösovitukset ja elokuvaversiot. Joku saattaa jopa uskoa kohdanneensa niissä Kiven tai Linnan maailmat, tai peräti ’kunnianosoituksen veteraaneille’.

Epäajanmukaiset totuudet astuvat pois tästä yksiulotteisuudesta. Itse asiassa kumpikin kirjailija tunsi varsin hyvin filosofiaa ja maailmankirjallisuutta, Kivi luki sitä ruotsiksi, Linna suomeksi. Se että kumpikin kirjoitti ”kansallisista aiheista” ei siis tarkoita ettei kirjailija osaisi ajatella itsenäisesti eikä tuntisi ”korkeampaa filosofiaa”. Kirjailija ei kuitenkaan ole filosofi ”filosofien filosofian” käsitteiden luojana, vaan taiteilija joka kirjoittaa elämää muotoon.

”Tuhat vuotta Helvetissä” on se todellisuus josta kumpuavat nuo aivan muiksi kuin tyhjiksi kansallisiksi ikoneiksi kirjoitut teokset. Kumpikin kirjailija ponnisti ylös tästä helvetistä ja kirjoitti elämää muotoon maailmankulttuurin parhailla välineillä. Tuloksena oli teoksia joissa interferoivat vastakkaiset merkitykset luovat kuolemattoman kuvan elämästä ja joissa muoto kantaa yksittäisen tapahtuman yli.

Vuoden 1959 kirjallisuuspäivien esityksessään ”Täällä Pohjantähden alla” Linna luonnehtii tätä puhuessaan koko tulossa olevasta kirjasarjastaan:

Jonkinlainen kunnianhimoinen pyrkimys koko elämän kertakaikkiseen tyhjentämiseen on romaanin pohjaideana. Siitäkin huolimatta, että se olisi mahdotonta. Mutta tahtoisin ainakin saada esiin elämän kulun sellaisena kuin sen näen: Ristiriitaisena ja epäjohdonmukaisena yksilöidensä pyrkimysten kohdalta, mutta johdonmukaisena ja selvänä kokonaisuutensa yksinkertaisessa suuruudessa. Sen kokonaisuuden, jonka muodostavat juuri ihmisten ristiriitaiset ja vaihtuvat pyrkimykset, joista toiset onnistuvat, toiset eivät, ja jotka monesti synnyttävät tendenssejä, jotka kerran kääntyvät heitä vastaan.

Kirjoittaessaan romaanitaiteeksi tätä elämän kokonaisuuden yksinkertaista suuruutta ristiriitoineen ja yksilöllisine kohtaloineen kirjailija kehitti ihmiselämän suhteellisuusteorian. Näin on jo Kivellä, mutta Linna muotoilee sen selvemmin: tietoisuus siitä että mikään ei koskaan ole kiinteää ja pysyvää, vaan kaikki on muuttuvaa, koko loputtoman rikas ja muuttelevainen elämän verkosto, joka käsittää ihmisen ja kaikki hänen ponnistelunsa ja pyrkimyksensä.

Kirjoittaessaan elämää muotoon kirjailija joutuu tekemään selviä ratkaisuja aikansa aatteisiin. Klassikoksi muodostuu vain sellainen kirjailija joka ei aseta hankkeitaan joidenkin nimenomaisten aatteiden palvelukseen: ”Ei pidä ihastua niin paljon aatteeseen, että aatteen tarkoitus, ihminen ja hänen onnensa unohtuu, ja sen vuoksi tulee yllytetyksi ihmisiä mitä suurimpiin onnettomuuksiin.”

Omat valintansa teki jo Kivi, mutta Linna eli tuhatvuotisen helvetin dramaattisemmassa vaiheessa, jolloin Eurooppa teki retken aatteen valtakuntaan. Ja palasi retkeltään kuin maaliskuinen kolli, revittynä ja silmäpuolena. Linna ei pettänyt aatteita, vaan ne pettivät hänet. Mutta tämän kriittisen välimatkan ansiosta hän kykeni tekemään taiteilijalle välttämättömän eron aikakauden eri ideologioihin, oli kysymys kiihkeästä pyrkimyksestä ”onnelliseen tulevaisuuteen” sitten ennen tai jälkeen maailmansodan:

Monet olivat laskeneet tämän [onnellisen] tulevaisuuden toteutumisen sattuvaksi siihen ajankohtaan, jolloin maailma itki kymmenien miljoonien ihmisten joukkohaudoilla, tai siihen, jolloin nälkiintyneet äidit kävivät kamppailua siitä, antavatko löytämänsä ruokamurun yhtä nälkiintyneelle lapselleen, vai nielaisevatko sen itse. Ja tähän tultiin siksi, että niin kiihkeästi pyrittiin onnelliseen tulevaisuuteen. Juuri siksi, että oli niin paljon hyviä ihmisiä, jotka eivät olleet perkeleestään tietoisia, vaan kykenivät verhoamaan sen aatteisiin. Ja hauskinta asiassa on se, että leskien ja orpojen kärsimykset korjattiin järjestämällä niitä hieman lisää.

Samoin Linna vastasi niille jotka hyökkäsivät veteraanien ja jopa ”kaatuneiden puolesta” Tuntematonta sotilasta kohtaan vastakkaisesta leiristä: ”En tiedä mitä kaatuneet ajattelisivat kirjastani, mutta olisin utelias tietämään, mitä he ajattelisivat maailman tilanteesta tänään, jos muistaisivat ne puheet ihmiskunnan valoisammasta tulevaisuudesta, joilla heitä kannustettiin kuolemaan.”

Toisin kuin ne, joille kirja on sittemmin muuttunut kunnianosoitukseksi veteraaneille, kirjailija asetti sen alusta pitäen elämän palvelukseen: ”Siis elävän voiman puolesta sotaa vastaan. Siinä kirjani syntyhistoria, ja joka minua tämän takia syyttää, todellisuudessa vakuuttaa minulle, että olen onnistunut.”

Totuusradion Epäajanmukainen dosenttikaksikko asettuu samalle kannalle kuin Linna. Helvetistä on mahdollisuus nousta, ei varmaankaan taivaisiin, mutta eräänlaiseen ensimmäiseen piiriin, jossa tulevaisuus kestää pitkään ja kiihkeistä muutosyrityksistä huolimatta – tai suorastaan niitä vastaan – astuu esiin hitaasti.

Kysymys on kokonaan siitä, mikä on elämänuskon hinta, se kohtaloiden paino, jonka alla murenee tyhjää hakkaavien sanojen retoriikka, ja mikä on sen elämänuskon voima, joka jaksaa maksaa tuon hinnan. Se tunnetaan yleensä vain siellä, missä paine on suurin.

Tämä paine on ollut ”tuhatvuotinen helvetti”.

Studiossa keskustelevat epäajanmukaiset dosentit Tapani Laine ja Mikko Lahtinen.

Epäajanmukaisia totuuksia: Pohjois-Amerikka II

totuus_amerikka2

Epäajanmukaiset totuudet jatkavat kierrostaan Pohjois-Amerikassa. 1900-luvun Pohjois-Amerikka, erityisesi USA, on ollut monella tapaa se osa valkoihoisen ihmisen maailmaa, joka on näyttäytynyt taloudellisesti ja teknisesti menestyneimpänä. Mutta onko näin, tai jos on, miten ja miksi amerikkalainen talous tuntui muodostuvan menestyksekkääksi? Vankilavihkojen muistiinpanossa ”Amerikanismi ja fordismi” Antonio Gramsci teki merkittävän yrityksen kytkeä poliittinen analyysi työ- ja tuotantotapojen tarkasteluun. Onko perusteltua sanoa Gramscin tavoin, että amerikanismi ja fordismi ovat tulosta sisäisestä välttämättömyydestä siirtyä suunnitelmatalouden organisaatioon. Ja mitä poliittisia ehtoja ja seurauksia tällä on ollut?

’Amerikanismi’ vertautuu tässä vanhaan eurooppalaiseen maailmaan. Mutta satojen vuosien ajan Amerikassa on ollut myös valkoisten orjiksi tuotu musta väestö. Pitkään se otti identiteetittömänä alistettuna joukkona nöyrästi vastaan sorron ja nöyryytyksen. Mutta toisen maailmansodan jälkeistä mustan Afrikan heräämistä seurasi myös mustan Amerikan nousu poliittiseksi ja kulttuuriseksi voimaksi.

Martin Luther King toimi väkivallattoman kansalaisoikeusliikkeen ensimmäisenä johtohahmona ja vaati mustille valkoisten kaltaisia kansalaisoikeuksia, mutta tuli murhatuksi. Radikaalimpi ”Black Power” eli musta valta -liike sen sijaan alkoi kymmenen kohdan radikaaleissa teeseissään vaatia perusteellisempaa poliittisen vallan uudistusta. Liikkeen ihmisoikeuspolitiikka oli ennen muuta valkoisista poikkeavan oman mustien rotuidentiteetin rakentamista. Mustasta pantterista tuli kuuluisa uusi poliittinen symboli. Stokely Carmichael muotoili puheissaan ja kirjoituksissaan liikkeen ohjelmaa, kun taas käytännöllisemmät toimijat korostivat itsepuolustuksellista väkivaltaa.

Suorien rotusortolakien kumoaminen ei kuitenkaan muuttanut yhteiskunnan rakenteita ratkaisevasti tai tuottanut tavoiteltua poliittista kulttuuria. Jonkin uuden identiteetin se kuitenkin tuotti, ja se näkyy myös tämän päivän tapahtumissa. Mutta minne tuo liike johti ja minne se katosi?

Mustat pantterit orientoituivat eurooppalaisen kulttuurin ohi ’kolmanteen maailmaan’, mutta onko sekin jo menettänyt radikaalin voimansa, ja jatkuuko ’ensimmäisen maailman’ integroituminen amerikanisoituvaksi etuoikeutetun vähemmistön suljetuksi linnakkeeksi?

Keskustelemassa Erna Oesch ja Tapani Laine.

  • Lähetysaika: maanantai 31. lokakuuta 2016 klo 20:00–22:00

  • Radiotaajuus: 98,4 (Radio Moreeni, kuuluvuus 50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://153.1.15.29:8080/moreeni.mp3

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa

Epäajanmukaisia totuuksia – Pohjois-Amerikka

Uncle_Sam

Epäajanmukaiset totuudet lähtevät merta edemmäs eli Pohjois-Amerikkaan asti. Sinne muodostui yli 200 vuotta sitten valkoisten siirtokuntien eli valloittajaryhmien yhteenliittymä Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Tässä on riittänyt ihmeteltävää, erityisesti eurooppalaisille.

Jo varsin pian muodostumisensa jälkeen Yhdysvallat ja sen poliittinen järjestelmä on herättänyt kysymyksen onko se olennaisesti erilainen kuin Eurooppa. Yhdysvallat itsenäistyivät lähestulkoon samassa historian vaiheessa kuin Ranskassa tehtiin vallankumous. Toisin kuin keskitetty Ranska, Yhdysvallat muotoutui ainakin hallinnollisesti hajautetuksi liittovaltioksi. Ranskalainen filosofi ja historioitsija Alexis Tocqueville oli ensimmäisiä, joka tutkiskeli kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja demokratiaa teoksessaan Demokratia Amerikassa. Tocquevillen kannalta tärkeäksi muodostui ero alamaisen ja kansalaisen välillä. Kiinnostava on myös Thomas Painen teos Rights of Man.

Thomas Jeffersonin mukaan jokainen sukupolvi tarvitsee vallankumouksen, sillä valtioiden kehityksessä seuraa poikkeuksetta vaihe, jossa valtiovalta poikkeuksetta unohtaa tarkoituksensa ja alkaa sortaa omaa kansaansa. Tästä seuraa väkivaltainen kapina ja uudistus. Jefferson halusi ehkä katkaista tämän, sillä itsenäisyysjulistusta täydentävä Bill of Rights esittää ajatuksen että kansalaisten tulisi olla aseistettuja siksi, että valtiovalta ei kykenisi heitä sortamaan.

”Hallituksia perustetaan ihmisten keskuuteen ja niiden valta johtuu suoraan kansan suostumuksesta. Kun mikä tahansa hallitusmuoto muuttuu tämän periaatteen suhteen tuhoisaksi, on kansalla oikeus muuttaa tai hävittää se ja asettaa tilalle uusi hallitus, joka pohjautuu sellaisille periaatteille ja jonka vallan järjestys on sellainen, mitä kansa pitää sopivimpana varmistamaan Turvallisuutensa ja Onnensa”.

Mutta mitä sitten seurasi?

Amerikasta ei lopulta tullutkaan sitä vapauden valtakuntaa mitä tuolloin tavoiteltiin, mutta uusi maailmanmahti Setä Samuli siitä kehittyi. Vapauden tiet ovat olleet kivikkoiset ja johtaneet sisällissotaan, rotusortoon, kansalaisoikeustaisteluun. Amerikka on tuottanut myös fordismin, mcCarthyismin, atomipommin, populaarikulttuurin ja coca-colan.

Eurooppalaiset intellektuellit ovat monin eri tavoin pohtineet amerikkalaista yhteiskuntaa ja sivilisaatiota. Huomionarvoisia ovat vaikkapa Antonio Gramscin essee Amerikanismi ja fordismi, Herbert MarcusenYksiulotteinen ihminen ja Jean Baudrillardin Amerikka.

Keskustelu on epäajanmukainen eikä liity mitenkään juuri ajankohtaiseen vaalisirkukseen.

Suorassa lähetyksessä keskustelee vanha epäajanmukainen kolmikko Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

Lähetys on kevätkauden viimeine Totuusradio-lähetys. Jatkoa seuraa ensi syksynä.

 

Epäajanmukaisia totuuksia: Englanti – nykyajan touhun, subjektin ja modernin individualismin lähteillä

leviathan

Epäajanmukaiset totuudet suuntaavat Englantiin ja Skotlantiin, Euroopan reunalla muutamia vuosisatoja sitten alkaneeseen mullistukseen.

Illan aikana studiossa vierailevat Shakespeare ja hänen luomuksensa Macbeth kertomassa yksilöllisyyden ja vallan syvästä tragediasta ja ylipäätään siitä miten tragedia astuu uuteen aikaan. Vanha Jumalan ylipoimu saa väistyä ja tehdä tilaa yksilöllisyyden ylipoimulle.

Ylipäätään tällöin alkaa hahmottua se modernin ’possessiivisen individualismin’ ongelmista nouseva moraalinen, poliittinen, taloudellinen ja juridinen ajattelu, jonka perillisiä yhä olemme, olkoon nykysuomalaisten häkäpönttöautoilijoiden ”yhteiskuntasopimus” mitä tahansa.

Toisin kuin sivistymättömät poliitikot, Thomas Hobbes toi maailmaan teorian yhteiskunnasta sopimuksena. Se oli ratkaiseva uutuus yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa ja jotain mikä seuraavatkin vuosisadat kummittelee eri tavoin sen taustalla. Se mitä Hobbesin ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, luonnontila, yhteiskuntasopimus, suvereeni ja Leviathan oikeastaan tarkoittavat, vaatii jo lähempää perehtymistä. Itse asiassa Hobbes muotoilee vasta eräänlaisen homo juridicuksen, mutta kehitys kulkee jo kansalaisyhteiskunnan ja valtion perusteellisempaa eriytymistä kohti.

Vähintään yhtä paljon kuin vanhan valtakäsityksen muuttuminen, nouseva kapitalismi ja markkinat muuttivat sekä koko yhteiskuntaa että sen jäsentämisen tapaa. Skottilaisen valistuksen kantavista hahmoista studiossa vierailee seuraavaksi Adam Smith, joka erkaannutti valtion ja kansalaisyhteiskunnan ainakin teoreettisessa ajattelussa lopullisesti toisistaan. Kysymys omistamisesta ja markkinoista erillään valtiosta alkaa saada yhä jäsentyneemmän asun. Smithin tuotannosta kuuluisin on Kansojen varallisuus, josta yleisesti ollaan tuntevinaan markkinoita ohjaava ”näkymätön käsi”. Se ei kuitenkaan ole Smithin teoksessa missään olennaisessa asemassa toimiva käsitteellistys, vaan esiintyy ohimennen esitettynä metaforana ja pikemminkin muodostaa metaforisen vastakohdan Moraalituntojen teoriassa esitetylle järjestelmänrakentajien shakkipeliä ohjaavalle kädelle. Tämä modernin yhteiskunnan ja sen poliittisen teorian ja poliittisen taloustieteen musta aukko vaatii uutta arviointia.

Possessiivisen individualismin lähteillä ovat studiossa suorassa lähetyksessä keskustelemassa ”kaiken maailman dosentit” Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

  • Lähetysaika: maanantai 7. maaliskuuta 2016 klo 20:00–22:00

  • Radiotaajuus: 98,4 (Radio Moreeni, kuuluvuus 50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://153.1.15.29:8080/moreeni.mp3

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa

Maamme (Vårt land) I

maamme_kansi_final_2

Epäajanmukaisesti keskustelemassa:
Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

 

 

Epäajanmukaiset totuudet aloittavat tänään Maamme-laululla eli sukeltavat vallankumousvuoteen 1848 – ennen muuta Suomessa. Tuolloin entinen Ruotsin itäinen maakunta vasta haki paikkaansa ja identiteettiään maailmassa. Vuoden 1848 eurooppalaiset tapahtumat yltivät myös pohjoiseen periferiaan, mutta pikemminkin fennomaanisen prisman läpi.

Puolan kapinat ja muut kansannousut imperiumin laidoilla ja eri keskuksissa olivat tietenkin hallitsijalle selkeä osoitus siitä, että “kansa” oli potentiaalisesti vaarallinen vallankumouksellinen mahti, vaikka se ei sitä aktuaalisesti olisi ollutkaan. Tästä hallitsijan tietoisuudesta kertonee myös Suomessa tavallisesti “ylireaktioksi” arvioitu vuoden 1850 kielisäännös, joka kielsi julkaisemasta ”helposti väärinkäsittävälle” suomenkieliselle kansanenemmistölle muuta kuin uskonnollista mielenylennystä ja käytännöllis-taloudellista hyötykirjallisuutta (siis sama säännös joka dekabristikapinan jälkeen oli Venäjällä ollut yleisesti voimassa).

Se, mikä oli sivistyneelle vähemmistölle vaaratonta, saattoi “vierottaa kansaa hyödyllisemmistä toimista”. Samaan aikaan toisaalta suomalaismielisten riemuksi Matthias Castrén nimitettiin ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Tämä ja monet muut fennomaaneille mieluisat “suosionosoitukset” olivat varmastikin myös kiitollisuudenosoitus siitä lojaalisuudesta, jota fennomaanit keisarin suuntaan ilmaisivat. Paras palkkio oli kuitenkin se, että uusille, suomalaismielisille eliiteille avautui Aleksanteri II:n ajan yhteiskunnallisten uudistusten myötä uusia ja ennennäkemättömiä yhteiskunnallisen nousun ja toiminnan mahdollisuuksia niin paikallistasolla kuin suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ja muuallakin imperiumissa.

Kiertämätön “machiavelliläinen” totuus kuitenkin lienee, että palvelus edellyttää vastapalvelusta. Toisin sanoen, mitä fennomaanit saattoivat tarjota hallitsijalle? Silkkaa kiitollisuuttako? Siitä tuskin oli paljon apua. Todellinen “vastapalveluksen” teko oli se, että fennomaanien voidessa johtaa “kansaa” läpi suurten yhteiskunnallisten uudistusten kansasta ei muodostuisi yhteiskunnan kehitystä uhkaavaa prekaaria voimaa. Hallitsijalla ei varmastikaan ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että fennomaanien edellytykset johtaa suomenkielistä kansaa, muodostuvassa olevia työväenluokkia, olivat huomattavasti lupaavammat kuin vanhojen eliittien, joiden yhteys kansaan oli etäinen ja herravihan värittämä ja joiden keskuudessa aika ajoin ilmeni vaarallista “ruotsalaismielisyyttä”. Miksi ei siis sallia fennomaanien astua vanhojen eliittien tilalle tai ainakin rinnalle, mikäli fennomaanit samalla pitäisivät “kansan” aloillaan, estäisivät sen “hairahtamisen” vallankumouksellisille harhapoluille? Muussa tapauksessahan uhkaksi voisi muodostua se, että yhteiskunnallisen kehityksen eduista osattomaksi jääneet suomalaismieliset ryhmät solidarisoituisivatkin syrjityn kansan kanssa keisarinvaltaa vastaan.

Toisin sanoen suomalainen porvarillinen vallankumous oli omaa lajiaan. Fennomaanipiirien osoittama “lojaalisuus” keisaria kohtaan oli palkitsevaa sekä keisarille että fennomaaneille, mutta tällä lojalismilla oli myös vahva yhteys muodostuvan suomalaisen luokkayhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden organisoimisen kysymyksiin. “Suomalaisten” suhde keisariin liittyi olennaisesti myös suomalaisten eliittien ja luokkien keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Siksi puhe “suomalaisten” in toto suhtautumisesta keisariin peittää alleen tämän “suhtautumisen” taustalla olevat luokkasuhteet sekä vanhojen ja uusien eliittien välisiä voimasuhteita koskevat kysymykset.

Entä Snellman? Hän on erityisen kiinnostava avattaessa suuriruhtinaskunnan yhteiskunnallista ja sivistyksellistä kehitystä. Snellman ehti toimia monessa roolissa: opiskelijapoliitikkona, eurooppalaisena filosofina, kulttuurimatkailijana Euroopassa, koulunrehtorina, sanomalehtimiehenä, filosofian professorina, valtiovarainasioiden senaattorina, valtiopäivämiehenä, useissa kulttuuri- ja talouselämän luottamusmiestoimissa. (Snellmanin Kootut teokset ovat verkossa kaikkien saatavilla osoitteessa: http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp)

Kiistattomasti hän oli lojaali suhteessa hallitsijaan ja myös perusteli tämän hyvin “realistisesti”, mutta tämä ei suinkaan estänyt vaan pikemminkin auttoi häntä esittämään toisinaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan välttämättömistä muutoksista. Tässä lojalismin ja radikalismin liitossa ei ole mitään kummallista, sillä eihän politiikassa mikään ole absoluuttista. Snellmanin rooli hallitsijauskollisuuden takuumiehenä huipentui toukokuussa 1863 Litteraturblad-lehden kirjoituksessa ”Sota vai rauha Suomelle”.

Samaan aikaan kun puolalaiset kapinoivat, venäläinen anarkisti Mihail Bakunin oleskeli Tukholmassa ja koetti nostaa Venäjän imperiumiin kuuluneita kansoja kapinaan. Bakunin uskoi saavansa myös Suomesta tukea hankkeelleen ja lähetti vuonna 1963 Zemlja i volja (Maa ja vapaus) -liikkeen nimissä Kirjeen suomalaisille isänmaanystäville. Bakunin lupasi ”tunnustaa Suomelle kiistämättömän oikeuden päättää itse omista asioistaan, oikeuden erota Venäjän keisarikunnasta” ja toteaa edelleen: ”meistä itsestämme ei voi koskaan tulla vapaita niin kauan kuin Venäjän keisarikunnaksi nimitetty sentralistinen ja väkivaltainen instituutio on olemassa.” Vastapalvelukseksi Bakunin odotti suomalaisten toimivan myös Baltian ja Karjalan alueella asuvien kansojen saamiseksi kapinaan. Mutta ei lämmennyt Snellmanin ja muiden suomalaisten mieli venäläisen anarkistin kutsulle, vaan Snellman vastaa torjuvasti näihin pyrkimyksiin juuri kirjoituksessaan Sota vai rauha Suomelle:

”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa.”

Tämä ei kuitenkaan merkitse perussuomalaista eristäytymistä ja muiden sulkemista pois, vaan Snellman ajattelee kansallisen kohtalon sivistysprojektin osana:

”Saavuttamansa sivistyksen myötä kansa tulee tietoiseksi tästä, oikeudestaan alistua historian ulkoiseen pakkoon oman tulevaisuutensa säilyttämiseksi. Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo.”

Tämä kansakunnan liittyminen yhteen ”ihmiskunnan intressien kanssa” on ennen muuta herderiläinen kanta. Vaikka Snellmanin yhteydessä puhutaan yleensä Hegelistä, hänen kieli- ja kansallisuuskäsityksessään on ratkaisevia vaikutteita nimenomaan Herderiltä. Snellman viittaa monesti tämän teokseen Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit. Kuin suoraan siitä lainattu on Snellmanin ajatus artikkelissa Mitä on kansallinen sivistys: ”Kansakunnan oma tapa ajatella ja toimia on yleisinhimillisen sivistyksen eräs sinänsä ja itsessään oikeutettu kanta.”

Niin kuin Herderillä myös Snellmanin ajattelussa yleisinhimillinen sivistys ja kansakuntien erityisyys ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen. Herderiltä tulee selvästi myös Snellmanin ajatus siitä että yleisinhimillinen kulttuuri on jatkuvassa muutoksen tilassa.

Lönnrotilla näkyvät Herderiltä tulevat vaikutteet vielä selkeämmin. Tämä koskee etenkin käsitystä kielestä. Lönnrot kuvaa alkuperäisen suomen kielen syntyä hyvin herderiläisesti ja myös viittaa suoraan häneen. Kansakunnan kieli nousee maaperästä, johon se on juurtunut kuin puu. Kieli perustuu kansan yhteiseen kokemukseen, eikä se ole keinotekoisesti tuotettua. Tässä Lönnrot saa Kantelettaren esipuheessa mahdollisuuden hieman piikitellä ruotsalaisia, joiden kieli on kokemuksesta irtaantunutta ”sivistyskieltä”.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että Itä-Suomeen ajautunut Snellman joutui huomaamaan kansalle vierasta kieltä puhuvan sivistyneistön olevan hyvin ohut kerros, joka jää irralleen kansasta ja vastaavasti rahvaan, etenkin itäsuomalaisten, olevan täydellisen sivistymätöntä – ja yleisemminkin suomalaisten jääneen Euroopan sivistyskeskuksiin verrattuna toivottoman surkeaan tilaan. Tämä näkyy Saimassa hänen melkoisen tuimasta analyysistaan Erinäisistä Itä-Suomen asioista (KT8, 166-). Tässä yhteydessä näkyy myös selvästi, ettei Snellmanin toimintaohjelma suomalaisten nostamiseksi porvarillisen sivistyksen piiriin ollut idealistinen, vaan itse asiassa varsin pragmaattinen. Myös luonto oli Snellmanille hyvin pragmaattisen hyödyn lähde. Sen sijaan Topelius oli luonnonsuojeluliikkeen varhaisia edustajia, joka puuttui etenkin metsien hävittämiseen. Samoin nykyään pikemminkin idealistisena joululauluna pidetty Sylvias julvisa (Sylvian joululaulu) on ympäristöliikkeen protesti Sisiliassa ja muissa Välimeren maissa harjoitettua lintujen verkkopyyntiä vastaan.

Vaikka suomalaiset fennomaanit kulkivatkin monissa asioissa aivan eurooppalaisen kehityksen tahdissa, kaikkeen 1800-luvun aatteelliseen ja poliittiseen kehitykseen heillä ei riittänyt kykyä tarttua. Pragmaattisemmassa kehitysvaiheessaan Snellman puolusti mm. materialistista filosofiaa, mutta myöhäisvaiheessaan pikemminkin kavahti sitä ja teki siihen selvän eron. Samoin kapitalismikritiikki ja nouseva sosialistinen ajattelu oli niin Snellmanille kuin Topeliuksellekin käsittämätöntä.

Epäajanmukaisia totuuksia: Saksa II – Sivistyksestä barbariaan

totuus_saksaII

Epäajanmukaisesti keskustelemassa ovat Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

 

Edellisessä Epäajanmukaisessa keskustelussa luodattiin saksalaista Bildung-ajatusta, jonka olennaisia muotoilijoita Jenassa oli Friedrich Schiller. Virkaanastujaispuheessaan hän vastasi kysymykseen ”mitä on universaalihistoria”. Lähes sata vuotta myöhemmin, 1884, piti samaisessa Jenan yliopiston salissa virkaanastujaispuheensa Dietrich Schäfer, joka esitti vastakkaisen ohjelman:

Sallinette minun muistuttaa, kuinka Schiller lähes sata vuotta sitten tällä samalla paikalla ja samassa tilanteessa yritti vastata kysymykseen, mitä universaalihistoria on ja miksi sitä tutkitaan. Haaveet ihmisoikeuksista levisivät silloin Pariisista läpi Euroopan. Schillerin mukaan historia puhuu ennen kaikkea ihmisille. Hän sanoi: ”Kootaksemme aineistoa tätä varten, meidän on kuitenkin otettava huomioon myös historiallisten tosiseikkojen suhde maailman tämänhetkiseen tilaan”, tai kuten Schiller sitä nimitti, ”inhimilliseen vuosisataamme”. … Kuluneiden vuosikymmenten tapahtumat ovat luoneet Schillerin aikakäsitykseen merkillistä valoa. Vallankumouksen ja Napoleonin kohtuuttomuudet ovat saaneet kansojen kytevät kansallistunteet leimahtamaan ilmiliekkeihin. Inhimillisyyden tilalle on tullut kansallistunne. Yleisinhimillisen kulttuurin korostusta seurasi kansallisen kulttuurin vaatimus, joka ei ole vieläkään laantunut… Kuinka sulavasti historiatiede… lipuukaan tässä kansallisessa vanavedessä. Oikeutetusti se pitää yhtenä tärkeimmistä tehtävistään, hieman liioitellen jopa ainoana tehtävänään, kansallistunteen vaalimista ja ruokkimista. Oikeastaan historiatiede onkin oppinut uimaan vasta näillä kansallisilla vesireiteillä.

Tässä näkyy selkeästi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehkeytynyt modernin nationalismin ohjelma. Tuon ohjelman keskiluokkaiset kehittelijät alkoivat rakentaa myyttiä saksan kansasta, Volk. Mutta myöhään yhdistyneessä ja teollisuuskapitalismin kehitykseen ”jälkijunassa” tulleessa Saksassa, jossa valtiorakenne oli vielä feodaalinen, nousevan keskiluokan nationalismilla oli seurauksia joita nämä Bildungin ohjelmalle vastakkaista eetosta luoneet ajattelijat eivät aavistaneet. Eliitti tosin piti edelleen ihanteenaan ”kulttuuria” ja yleisinhimillisiä ihanteita, mutta se ei hallinnut todellista kehitystä.

Oikeastaan tapahtumien kehitystä eivät aavistaneet myöskään modernin filosofian, sosiologian ja eräiden muiden tieteiden huippuedustajat, jotka eivät osanneet lukea modernin maailman ”pimeää puolta”. Kaiken lisäksi he ajautuivat tahtoen tai tahtomattaan kannattamaan nationalistista sotapolitiikkaa joka johti ensimmäiseen maailmansotaan.

Tämänkertaisen Epäajanmukaisen keskustelun taustalla on mm. Norbert Eliasin laaja ja monisyinen teos Saksalaiset, valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvuilla.

Eliasin avausten lisäksi keskusteluun nousee myös muita näkökohtia. Ensimmäisen maailmansodan tappiota seuraasi joukko vallankumouksia, jotka eivät kuitenkaan kyenneet läpäisemään koko yhteiskuntaa ja muuttamaan sitä, vaan päättyivät myös tappioon.

Heikkoa Weimarin tasavallan kautta seurasi vuoden 1933 natsivallankumous. Paradoksaalilla tavalla natseilla oli hyvin vähän mitään omintakeista, mutta he kykenivät muuttamaan tilanteen. Monille intellektuelleille tämä tiesi pakenemista henkensä edestä, mutta joukko intellektuelleja päätyi joko naiiviuttaan tai muutoin tukemaan natseja.

Walter Benjamin lisäsikin tunnetun esseeseensä Taideteos teknisen jäljennettävyytensä aikakaudella loppuun Jälkikirjoituksen jossa hän toteaa vuonna 1936:

Fasismi pyrkii organisoimaan vastamuodostuneet työläisjoukot puuttumatta kuitenkaan niihin omistussuhteisiin, joiden tuhoamiseen joukot pyrkivät. Fasismin suuri tehtävä ei ole antaa joukoille oikeuksia, vaan mahdollisuus ilmaista itseään. Joukoilla on tarve muuttaa omistussuhteita; fasismi pyrkii takaamaan heille ilmaisumahdollisuuden säilyttämällä samalla vallitsevan status quon. Fasismin luonnollinen seuraus on poliittisen elämän estetisoiminen. Joukkojen nujertaminen pakottamalla ne alistumaan johtajakultin nimissä vastaa taiteellisten välineiden käyttämistä rituaaliarvojen tuottamiseen. kaikki pyrkimykset estetisoida politiikkaa huipentuvat yhteen pisteeseen: sotaan. Sota ja sota tarjoaa laajimman mahdollisen purkautumistien joukkoliikkeille perinteisten omistussuhteiden rajoissa. Tilanne on näin poliittisesti tulkittuna.

Benjaminin terävä-älyiset huomiot ovat samalla suora vastaus siihen mitä natsi-ideologi Alfred Rosenberg oli todennut jo vuonna 1925 puheessaan Nykyajan taiteen taistelusta:

Meillä ei ole nykyään vielä ketään suurta runoilijaa, koska ”me” emme ole lainkaan oma itsemme. Maailmansota ei vielä synnyttänyt ketään runoilijaa, koska kukaan ei vielä syvimmällä sisimmässään tiennyt, että hän taisteli ja kuoli uuden myytin puolesta. Nykyään ajattelevat kaikkien kansojen miljoonat jäsenet ”tuntemattoman sotilaan” hautaa, miljoonat saksalaiset katsovat vakavia sotahautoja; äskettäin on esitetty suunnitelma, että Saksaan pystytettäisiin Pyhä Lehto maailmansodan sankareiden kunniaksi. Pian saadaan kokea, että nämä 12 miljoonaa valkoisen rodun miestä ovat marttyyreja, että he kaikki ovat sortuvan ajan uhreja ja samalla uuden ajan julistajia. He, jotka nyt ovat vainajia, ovat elävinä siteinä noiden monien miljoonien yksityisten jäsenten välillä, kansanomaisen myytin perustajia. He ovat ylevimmät todistajat rodun ja kansan ikuisten aatteiden puolesta. Kunhan tämä kerran on elämyksenä koettu, silloin syntyy myös maailmansodan runoilija. Mutta tästä myytistä voi myös kerran syntyä uusi kulttuuri ja taide.

Tämä myyttinen elämys on tulevaisuutemme ainoa perusta. Se yksin tekee elämän- ja taidetyylin mahdolliseksi. menneisyys loi kirkollisen tyylin, hovityylin, antoi meille hellenistisen tai roomalaisen sivistyskokonaisuuden tai vajota ”sivistyneeseen” barbariaan.

Vallitsevan rappiotaiteen vastakohtana Rosenberg sentään näki Helsingin asematalon olevan yksi merkki rehelliseksi tulossa olevasta taiteesta. Sankarivainajien ja -hautojen asettama myyttinen sodan ihannointi oli toki leimallista myös erillissotaansa joutuneille Rosenbergin aateveljien pohjoisille liittolaisille.

Natsi-ideologien identiteettiä luoneiden myyttisten ja ”kansallisten” epäkäsitteiden ohella huomiota kiinnittävät myös ne käytännöt joissa etsittiin sopivia ryhmiä syntipukeiksi Saksan tappioon ja kansalliseen alennustilaan ja joista maa tietenkin pyrittiin myös ”puhdistamaan”. Erityisen vihan kohteeksi tulivat Saksan sisällä mutta samalla kuitenkin saksalaisuudesta ulkopuolisena ryhmänä olleet juutalaiset. Modernin maailman pimeää puolta kuvaavasti vaino ei kohdistunut heikosti, vaan hyvin menestyneeseen ihmisryhmään. Tämä taistelu myyttisen rodullisen ”puhtauden” puolesta ja kulttuurin monimuotoisuutta vastaan ei ollut suinkaan natsien ”yksinoikeus”. Se ilmeisesti kuuluu juuri modernin ajan pimeän puolen patologiaan.

Tällä patologialla on ollut kauaskantoisia seurauksia. Norbert Elias toteaa, että Euroopassa käydyt sodat olivat olleet vielä suhteellisen rajoittuneita inhimillisiä taantumia. Tiettyjä sivilisoituneen kanssakäymisen minimisääntöjä noudatettiin jopa sotavankien kohtelussa. Itsekunnioituksen ydin esti vihollisen mielettömän kiduttamisen, ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta viholliseen viime kädessä samastuttiin toisena ihmisenä ja hänen kärsimystään kohtaan tunnettiin myötätuntoa. Kansallissosialistien asenteissa juutalaisia kohtaan tästä ei ollut enää mitään jäljellä.

natsien vankileireiltä selvinnyt kemisti ja kirjailija kuvaa kirjassaan Tällainenko on ihminen millaista oli tohtori Pannwitzin edessä:

Olemme sisällä. Tohtori Pannwitz on yksin. Alex puhuu hänelle puoliääneen lakki kädessä: ”…italialainen, vain kolme kuukautta leirissä ja on jo puoliksi loppu… Er sagt er ist Chemiker” (sanoo olevansa kemisti).” Alex näyttää liittävän oman varauksensa tähän.

Alex syrjäytetään lyhyesti ja määrätään poistumaan, ja tunnen olevani kuin Oidipus Sfinksin edessä. Ajatukseni ovat kirkkaat ja selitän itselleni, että panos tässä pelissä on suuri, ja siksi tunnen hullua mielihalua ponnistella selviytyäkseni.

Pannwitz on pitkä, laiha, vaalea ja hänen silmänsä, tukkansa ja nenänsä ovat sellaisia kuin niiden kuuluu saksalaisilla olla ja hän istuu mahtavana monimutkaisen kirjoituspöydän takana. Minä, keskitysleirivanki numero 174 517 seison tässä hänen huoneessaan, joka on todellinen huone, puhtaaksi siivottu ja järjestetty, ja minusta tuntuu että jätän tahroja joka paikkaan mihin kosketan.

Kun hän oli lopettanut kirjoittamisen, hän nosti silmänsä ja katsoi minua.

Siitä päivästä lähtien olen monta kertaa ja monella eri mielellä ajatellut tohtori Pannwitzia. Olen monta kertaa kysellyt itseltäni, mikä on hänen varsinainen tarkoituksensa ihmisenä: miten hän viettää polymerisaation ja indogermaanisen tietoisuuden ulkopuolella kuluvan aikansa, ja kun pääsin uudelleen vapaaksi ihmiseksi, olen halunnut tavata hänet uudestaan, en kostaakseni, vaan ennen kaikkea siksi, että tunnen uteliaisuutta hänen sieluaan kohtaan.

Sillä hänen katseensa ei ollut kahden ihmisen välinen katse, ja minä tiesin, että jos voisin perin pohjin luodata hänen katseensa, joka tuli kuin akvaarion lasiseinän läpi kohti olentoa, joka asui aivan erilaisessa elementissä, niin osaisin selittää koko kolmannen valtakunnan suuren hulluuden ytimen.

Kaikki se, mitä me ajattelemme ja sanomme saksalaisista, toteutui välittömästi sillä hetkellä. Näitä sinisiä silmiä ja kultivoituja käsiä liikuttavat aivot ajattelivat: ”Tämä jokin edessäsi kuuluu lajikkeeseen, joka on ilmeisesti nujerrettava. Yksityiskohdista on ensinnäkin todettava, ettei sillä ole mitään käyttömahdollisuuksia.” Ja minun aivoissani liikkui kuin puupäässä: ”Siniset silmät ja vaalea tukka edustavat pääasiallisesti pahuutta. Mitään yhteyttä ei voi saada. Olen kaivosteollisuuden kemian erikoistuntija. Olen erikoistunut orgaanisiin synteeseihin. Olen erikoistunut…”

Kysely alkoi kyselijän vilkaistua Alexia, joka oli myös eläintieteeseen kuuluva olio. – Wo sind Sie geboren? … Hän sanoi minulle ’Sie’, te: tohtori-insinööri Pannwitzilla ei ollut huumorintajua. Olkoon hän kirottu, kun ei edes yrittänyt puhua käsitettävää saksaa.

Puhuminen jostain ihmisryhmästä pois kitkettävänä joukkona tai vaikkapa ”rikkaruohoina” ei toisin ole ollut eikä ole edelleenkään tri Pannwitzin yksinoikeus.

Nämä puheet ovat kuitenkin aina erityisen huolestuttavia. Vestigia terrent!

Keskustelun ohessa soitetaan muutamia otoksia natsien rappiotaiteeksi (Entartete Kunst) tuomitsemaa musiikkia.

Epäajanmukaisia totuuksia: Sivistys vai barbaria

schiller_haus[1]
Totuusradion sarja Epäajanmukaisia totuuksia jatkuu 31.3. klo 22.00 otsikolla Sivistys vai barbaria. Keskustelu kohdentuu ennen muuta saksalaiseen Bildungin ideaan.

1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa saksalainen kulttuuri tuotti runsaassa 50 vuodessa sellaisen panoksen koko maailmankulttuuriin että sitä voidaan oikeutetusti verrata Italian renessanssiin. Myös Ranskan vallankumous antoi saksalaisille filosofeille ja ajattelijoille erityisen vahvan impulssin. Yhtäältä vanhan maailmanjärjestyksen murtaminen ja vallankumouksen emansipatorinen eetos inspiroivat saksalaisia ajattelijoita vapauden idean kehittelyyn. Toisaalta Ranskan vallankumouksen kohtalo ja Euroopan kehityksen kärjen muuttuminen Napoleonin ajan taantumukseksi oli heille valtava pettymys.

Saksalainen Bildungin idea pyrki pelastamaan vallankumouksen hengen. Koko klassisen saksalaisen filosofian läpi kulkee vahva autonomisen vapauden ja kansalaisajattelun juonne. Bildungissa ei siis ollut kyse jostain eteerisestä humanistisesta harrastuksesta. Mutta tunnus Bildung durch Wissenschaft (sivistyminen tieteessä) koski myös luonnontiedettä siinä missä vaikkapa taidekasvatustakin. Sivistyksen eetos oli erityisen vahva poliittisessa filosofiassa ja se ulottui myös poliittiseen elämään. Esim. Fichten koko radikaali idealistinen yhteiskuntafilosofinen hahmotelma tähtää maailmankansalaisen luomiseen. Paikallisen valtion on kuitenkin suojattava kansalaisiaan (kansainvälisten) markkinoiden epäoikeudenmukaisuudelta. Alkaessaan tässä yhteydessä puhua kansallisesta filosofit kehittelivät sellaista kansallisen kulttuurin ideaa, jossa kansallinen ei tarkoita nurkkakuntaista eristäytymistä tai nationalismia, vaan kansainvälisyyttä jossa näkyy erilaisten kansojen vuorovaikutus.

Napoleonin joukkojen vallattua Berliinin Fichte piti sarjan julkisia puheita Reden an die deutsche Nation (Puheita Saksan kansalle). Näissä puheissa Fichte nosti aseellista voimankäyttöä vastaan uuden saksalaisen tunnuksen: ”Vain hengen voimalla te voitte vapautua valloittajien vallan alta ja nousta pystyyn!” Vaikka Bildungia luonnehditaan tässä tilanteessa saksalaisten erityiseksi kutsumukseksi, se ei tietenkään rajoittunut vain saksalaisiin, vaan sen vaikutus ulottui koko Eurooppaan.

Erityisesti sivistysyliopistosta tuli uutena emansipatorisena hankkeena sekä vanhan maailman yliopiston että pelkästään välittömän hyödyn ja rahan valtaan uskovan ”nykyajan” tendenssin vastainen. Uudenlaisen yliopiston ohjelmaa hahmotti jo historioitsija Schiller Jenan yliopiston virkaanastujaisluennossaan erottaessaan yhtäältä ”leipäoppineet” ja toisaalta ”filosofiset päät”: ammattisuuntautunut ja kapea-alainen opintojen harjoittaja etsii vain toimeentuloa, ulkoista palkkiota, mainetta ja ruhtinaan suosiota. Tällainen ”leipäoppinut” jää epäitsenäiseksi orjasieluksi.

Tämän vastakohtana ”filosofinen pää” kokee uuden oivaltamisen iloa, haluaa työskennellä tieteensä laajentamiseksi ja inhimillisen tiedon ja koko ihmissuvun kehittämiseksi. Tässä uusi yliopisto sivistyksen kotina astuu ulos aiemman koulumaisen ja virkamiehiä tuottaneet yliopiston rajoittuneisuudesta. Jatkossa mm. Fichte, Schelling ja Schleiermacher kehittivät näitä ideoita filosofisesti. Oppineen kutsumus ei ole puhua vain toisille oppineille, vaan kaikille ymmärrettävästi, yhdistää tutkimus ja opetus ja luoda sellaisia intellektuaalisia käytäntöjä joissa oppinut ei vain toista irrallisia tietoja, vaan näyttää miten ajatus syntyy ja miten henki samalla työskentelee.

Jenalaisten tulo Berliiniin toi nämä ideat ja uudet käytännöt Berliiniin ja Wilhelm von Humboldtin toiminta vaikutti ratkaisevasti niiden muuttumiseen saksalaisen yliopistopolitiikan käytännöksi. Saksalaisille filosofeille itsenäinen valtiollinen yliopisto loi tieteelle tarvittavan autonomian ja sivistykselle turvatun aseman niin valtion kuin markkinoidenkin ahtaita ulkoisia pyyteitä vastaan. Tästä syntyi saksalaisen tieteen menestystarina aina natsismiin saakka. Sivistysyliopiston idea vaikutti ratkaisevasti myös muualla Euroopassa, Suomi mukaan lukien.

Tänään sivistyksen idea ja sivistysyliopisto taistelevat olemassaolostaan, mutta taistelu sivistyksen puolesta jatkuu.

Bildungin ideasta ja sivistyksen eetoksesta ovat epäajanmukaisesti keskustelemassa Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

  • Ensilähetys: maanantai 31. maaliskuuta 2014 klo 22–00

  • Uusinta: perjantai 4. huhtikuuta 2014 klo 22:30–00:30

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa

Epäajanmukaisia totuuksia: Moderni vai fasismin ruhtinas?

50_gramsci1

Epäajanmukaiset totuudet jatkuvat ja palaavat Italiaan. Tällä kertaa keskustelu kohdentuu 1900-luvun alkuun, mutta sitä pohjustaa historiallinen perspektiivi. Italian historiassa renessanssia seurasi pitkä vaihtuvien vieraiden valtojen ja hajanaisuuden kausi. Giuseppe Prezzolini toteaakin aforismikirjassaan Laki italialaisuudesta:

”Italian historia on Espanjan, Ranskan, Saksan ja Itävallan historiaa, pohjimmiltaan siis Euroopan historiaa. Historioitsijat, jotka ovat ponnistelleet kirjoittaakseen Italian historian, ovat osoitus siitä, kuinka paljon älykkyyttä voidaan tuhlata älyttömiin tarkoituksiin. Heitä voidaan verrata sotapäälliköihin, jotka uhraavat henkensä tyhjän takia.”

1800-luvulta lähtien seurasi Risorgimento ja silloin myös kapitalismi pääsi kehittymään. Epäajanmukaiset totuudet luotaavat tämän uuden vaiheen poliittista tilannetta ottamalla kiintopisteiksi kaksi Italian sosialistisen puolueen riveistä lähtenyttä mutta aivan vastakkaisille puolille päätynyttä miestä – Benito Mussolinin ja Antonio Gramscin.

Donaldin ja Torbjörnin keskustelu Christer Kihlmanin romaanissa Kallis prinssi virittää tähän kätkeytyvän ajatuksen:

– Ja miksi juuri Gramsci, Torbjörn?

– Koska Gramsci on konstruktiivinen, hän istuu vankilassa kirjoittamassa, Mussolini on tehnyt hänet vaarattomaksi mutta Gramsci tietää enemmän politiikasta kuin viisitoista pientä Mussolinia yhteensä, hän tekee eron sille miten ”on” ja miten ”pitää olla” politiikassa, se miten ”on” on keskinkertaisten tusinapoliitikkojen lähtökohta, ”pitää olla” on realistinen vaihtoehto, ei ole olemassa mitään staattista ”olemista”, kaikki on alituisessa liikkeessä, siksi että… visio, visionäärinen tahto, se miten ”pitää olla”, on edistyksellisen politiikan ainoa perusta… mikäli sinä ymmärrät mitä ajan takaa.

– Minä en ole koskaan ymmärtänyt Gramscia.

– Siinä tapauksessa vain sen vuoksi että sinä olet niin fiksoitunut siihen mikä seisoo paikallaan. (1975, 302–303)

Tehdasneuvostoliike ja vuoden 1922 yleislakko murskattiin ja fasismi voitti. Uusi fasistinen valta sai Mussolinista keulakuvan, jonka ympärille luotua ideologista myyttiä edustaa par exellence Margherita Sarfattin kirjoittama Mussolininin elämäkerta (suom. 1927). Tästä 1920-luvun fasismin omakuvasta selviää kiistatta, ettei fasismi ollut ”kolmas tie” sosialismin ja kapitalismin välillä, vaan työläisten omaehtoista liikettä ja sosialismia vastaan suuntautunutta väkivaltaa. Gramscin Mussolini määräsi vangittavaksi.

Vuosien ponnistelujen jälkeen Gramsci sai vankilassa käyttöönsä muistiinpanovälineet ja alkoi kirjoittaa mm. historiaa, politiikkaa, kulttuuria ja filosofiaa koskevia esseitä, muistiinpanoja, suunnitelmia ja ajatuskehittelyitä tule­vien tutkimustensa varalta. Vankilasensuuri vaati aika-ajoin vihkoja tarkistettaviksi, joten Gramsci ei voinut täyttää vihkojaan järjestyksessä, vaan lisäsi uuden merkinnän aina käsillä olevaan vihkoon. Näin syntyi fragmentaarinen kooste Vankilavihkot.

Paradoksaalisti Mussolini laati asemaansa vankistaakseen ”tutkielman” Machiavellin Ruhtinaasta mutta sivuutti täydellisesti kaiken tutkimuksen ja valikoi Machiavellilta ja muilta ajattelijoilta fasismin tarkoituksiin sopivia kohtia. Gramsci puolestaan teki aivan toisen tason muistiinpanoja vihkoonsa Q13 (Merkintöjä Machiavellin politiikasta) luonnostellen Modernia Ruhtinasta. Siinä hän asetti kysymyksen poliittisesta realismista analysoimalla sitä miten ”olla” ja ”pitää olla” suhteutuvat toisiinsa. Poliitikko perustaa toimintansa aina todellisuuteen, mutta todellisuus ei ole Gramscille staattinen ja liikkumaton, vaan valta- ja voimasuhteiden jatkuvasti muuttuva tasapainotila. Politiikassa on aina kysymys myös siitä mitä ”pitää olla”. Tämä ”pitää olla” on jotain konkreettista, se on jopa ainoaa realistista todellisuuden tulkintaa, ts. ainoaa teoissa toteutuvaa historiaa ja filosofiaa, ainoaa politiikkaa.

Epäajanmukainen totuus jäljittää tätä gramscilaisesti ymmärrettyä praksiksen filosofiaa ja sen pääkohtia, joista edetään praksiksen filosofien tehtäviin tämän päivän maailmassa.

Keskustelemassa ovat Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

  • Ensilähetys: maanantai 7. lokakuuta 2013 klo 22–24

  • Uusinta: perjantai 11. lokakuuta 2013 klo 22:30–00:30

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa