3.5. Totuusradiossa jatketaan Rakkaudellisia nyrjähdyksiä -sarjaa. Luvassa puhetta rakkaudesta. Äänessä nauhoitetut amatöörit ja elävinä ainakin Ilmari Kortelainen, Eerik Mantere ja Tuukka Tomperi. Maanantain lähetyksen kuulijat, kirjatkaa kokemuksenne rakkaudesta tai studiokeskustelusta yhteisiksi kommentoimalla tätä artikkelia.
Kuuntele suora lähetys 3.5. klo 22-24 täällä: http://www.uta.fi/media/suora/moreeni/totuusradio.html
Kuuntele uusinta perjantaina 7.5. klo 22-24 täällä: http://www.uta.fi/media/suora/moreeni/simulcast.html
Tutustu aikaisempiin nyrjähdyksiin täällä: http://amorousenlightenment.wordpress.com/
[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=JlD2Ya6uGcc&hl=en_US&fs=1&]
Mitä mieltä olette elokuvan Eyes Wide Shut nimestä mieltä tämän rakkauden teeman puitteissa?
Pitäkööt humanistit korulauseensa.
Mulla pongahti mieleen tosta elokuvan nimestä Lassi Nummen runo Koskettamatta, joka alkaa: ”Katso tänne, katso suljetuin silmin. Ne ovat sinun silmäsi. Minä tunnen, vaikka en näe… http://areena.yle.fi/video/860086
”Silmät apposen kiinni”-ollessa sulkee silmät ehkä kaikelta muulta kuin siltä halulta tms….
Kuinka arvioisitte rakkautta kerran käsittelemänne teeman, yksinäisyyden kautta? Eikö jonkun läsnä- tai poissaolossa ole jotain rakkauteen liittyvää, ja jos on, niin miten tämä liittyy näihin tunteisiin? Onko se eksistentialistinen kysymys?
Rakas Lasse,
rakkaudenkokemus on sekä subjektin häviämisen hetki, että subjektiivisuuden harhaisuudesta välittämätön pysyvyyden kokemus, sikäli siis Ilmarin mainitsema uudelleensyntymä. Halatessasi jotakin voit halata muitakin, koska rakastat – kyse ei ole vain muista. Rakkaus on ehdottomasti omaa läsnäoloa, ei ainoastaan toisen.
Miksi kantavana obsessiona olisi pyrkiä tyystin kaikista harhoista, kaihoista, toiveista, kulttuurituotteista, perimistä, rakenteista, hormonimyrskyistä ja lopulta juuri niistä obsessioista eroon? Tämän projektin hylkääminen, sen unohtaminen, että voisi olla jonkinlainen puhdas emansipaatio tai oikea (oikeammasta puhumattakaan) todellisuus – se olisi nimenomaan sitä antihumanismia.
Lupaamani lähde siitä että parisuhteessa (lähteessä kyllä puhutaan nimenomaan avioliitosta) koettu ystävyys ennustaa kaikkein parhaiten hyvää seksielämää: ”Gottman has also found that the quality of a married couple’s friendship is the most important predictor of satisfaction with sex, romance, and passion.” http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:Qm2H2TZR2Y8J:www.foreverfamilies.net/xml/articles/nurture_friend.aspx+friendship+sex+gottman&cd=3&hl=fi&ct=clnk Gottman mainitsee toisaalla että pohjaa näkemyksensä Bernie Zilbergeldin tutkimukseen. Gottmanin kehittämää pariterapiaa kutsutaan ”tutkimukseen perustuvaksi pariterapiaksi” ja hänellä on massiivinen empiirinen aineisto jota analysoimalla hän muodostaa käsityksensä. Väestöliitolla on hyvä tiivistelmä tästä: http://www.vaestoliitto.fi/ammattilaiset/parisuhde/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/pariterapian_nykytilasta/tutkimukseen_perustuva_pariterap/
Mä kyllä uskon tuohon Eerikin esiin tuomaan väitteeseen. Ja jostain muustakin totuusradiossa kuulemastani olin samaa mieltä, taisi olla se siskontyttö-juttu, (jonka tosin kuuntelin vähän huolimattomasti.)
Jäi mieleeni pyörimään keskustelussa melko yksimielisesti esitetty ajatus siitä, että on meditoitava itsensä kuntoon ollakseen kykenevä tasapainoisen kauniisiin ja kuulaan ryhdikkäisiin kohtaamisiin. Tai näin halusin tietyt ohjelmassa esitetyt lausumat ymmärtää. Esitän näin jälkikäteen(kin) eriävän mielipiteeni:
1) Kärsimme vakavasti kohtaamispintojen puutteesta. Emme luo kohtaamispintoja pumppaamalla itseemme valaistuneisuutta. Tarvitsemme kohtaamispintoja, emme vahvoja yrittäjiä.
2) Jos päätämme edeltä asentomme, jossa kohtaamme, emme kohtaa. Jos edellytämme toisiltamme selväpiirteisyyttä ehtona yhteistyölle, emme toteuta muuta kuin vitsiksikin väännettyä logiikka: ”Räplää ittes
märäks, niin mä käyn sillä välin paskalla.”
Pankaamme rosomme näytille, niin voimme elää ihmistenvälisyyttä yritystenvälisyyden sijaan!
Lasse,
todella osuvia pointteja. Mun olis vaikeata olla eri mieltä. Se ensisijainen oma kommenttini, johon nää liittyy (vastaesimerkkeinä, -teeseinä), oli omakohtainen henkilöhistoriallinen kokemus, ja on varmaan niin, että jos ja kun se tuli taas laajennettua yleispäteväks ohjenuoraks, niin siinä yksittäinen yleistettiin varomattomalla tavalla ja sen takia valheellisestikin. Täytyy miettiä. Tahdon todellakin olla samaa mieltä noista sun pointeista, ja mun kommenteista niiden kans samalla linjalla oli taas se loppupuolen toteamus, että (romanttinen) rakkaus on sattumanvaraista ja tulee koska tulee, säännöittä ja ennakoimatta. Samaan aikaan silti tuntuu, että omien suhteiden onnistumisen mahdollisuus on ollut selvästi parempi, jos on ollut jo niitä ennen vähän tasapainoisempi itsensä kanssa, eikä ole etsinyt suhteesta ”pelastusta” tai ratkaisua henk. kohtaisiin ongelmiinsa. En tiedä onks nää ristiriidassa kuitenkaan. Täytyy funtsia.
Niin, on kaiketi taivuttava siihen, että kohtaamisia on karkeasti ottaen vähintään kahta laatua: inhimillisiä kohtaamisia (an sich) ja intohimokohtaamisia, joista toinen tarvitsee mahdollistuakseen ensimmäisen.
ja lisäyksenä: ehkä juuri siksi [yleisesti ottaen] toisessa ahdistumme (niin kuin eräs monologeistamme painotti), että ensimmäinen ei [yleisesti ottaen] ole kunnossa.
Otan jälkikäteen osaa keskusteluun, kuuntelin maanantaisen ohjelman, ja pohdin yhä. Keskustelussa oli eräänä aiheena kritiikittömyyden tai ehdottoman turvallisuuden alueen olennaisuus rakkaudessa. Tässä kokemus ”turvallisuudesta” tai ehdottomasta reagoinnin, taikka agoinnin, hyväksyvyydestä joita olen kokenut: vaikka olen epävarma monissa maailman paikoista, sängyssä hänen kanssaan voin päästää irti itsestäni. Siellä luotan siihen, ettei hän naura minulle eikä tahdo minulle pahaa ja hänelle olen totta. hän kuuntelee kehoani (me kuuntelemme toistemme kehoja), hän liikkuu kanssani yksiin (me liikumme toistemme lomitse). Mulle vahva kuva himosta ovat hänen silmänsä hämärässä mustuneina. Ne välähtävät, ja hetken näytät säikähtäneeltä, mutta hänen katseensa ei väistä, eikä katso aivan samoin kuin tämän huoneen tuolla puolen, täällä silmien väri ja vahvuus ovat järkähtämättömät. hänen himonsa (minun himoni) sortuu pienestä, kenties sitä pienemmästä mitä vahvemmin sen vallasta itsensä löytää, mutta se kasvaa aina uudestaan, kunhan sortuma luhistuessaan ei kasaa kärsimättömyytta ja itseyttä, ja unohtaen ne taas me päästämme irti… samalla ihmeellisellä herkkyydellä. tää herkkys ei ole haurasta vaan vahvaa, ei varovaista vaan varmaa, sellaista, joka luottaa itseensä. Välillä voi levätä. Kaikki on sallittua, lyönnit, lika ja rumuus. ja me astumme olemaan tässä tilassa ilman yksityistä valmistumista, päässämme kaikki fantasiat joista muodostuu ei vähempää kuin antifantasia: todellisuus, jossa ruumiimme kohtaavat jossa me kohtaamme.
Kevätpörriäisten aikaan kevennän vähän keskustelua. Tässä Carol Kingin biisissä on mukavan pyörryttävä fiilinki http://www.youtube.com/watch?v=hoHuxpa4h48
ja Ismo Alangon uuden levyn Sun täytyy olla viileä -biisissä:”Polttelen jäitä ja kuumana suo odotan” pidäteltyä lentoon lähtöä. Mutta vakaammin rakkaudesta kerrotaan Siekkareiden Rakkaudesta-kappaleessa http://www.youtube.com/watch?v=KrbiRBDHwrU, tykkään mä.
Tuukan ja Lassen keskusteluun sanoisin, ettei ihan romuna edes jaksa rakastua eli vähän sen jälkeen on alttiimpi sille. Mutta toi oli hyvä pointti :”Jos päätämme edeltä asentomme, jossa kohtaamme, emme kohtaa”
Vielä yksi biisi:
“hae minut takaisin
pujota käsi monen kerroksen läpi
iholle asti
odota siinä
kuuntele kuinka pihan perällä
itkee lintu
anna tottua painoosi
ja jos näet haavoja
sido ne tiukasti
pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on puhua
pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on laulaa
ruoho nousee maasta varoen
ketunpojan silmät aukeavat hiljaa…”
Itkevä lintu
http://www.myspace.com/scandinavianmusicgroup
Jotain tällaista sitä kai siltä toivoo.
Lasse, kysyit vielä kommentteja mm tohon:
”2) Jos päätämme edeltä asentomme, jossa kohtaamme, emme kohtaa. ”
Puheesi päihittää Lao-tsen horinat iisisti. Siinä tuntuu jotain tärkeää: ikään kuin etukäteen varautuminen todellisuuteen on harhainen malli. Meditointipiirit voivat usein johtaa myös eräänlaiseen rakkauselitismiin, jossa nähdään ihmiset meditoijina ja ei-meditoijina. Zen tarvitsee Marxia, kipeästi. Se pitää viedä alkoholistien, nistien, kaksipäisten kasten luo, ennen kuin siitä on mihinkään. Ylivarovaisuus vie harhaan Yhtä hyvin kuin ohjelmallinen
mallinen varautumattomuuskin. Kuitenkin usein skrobojen kautta löydämme elämänilon, jos se nyt sitten pitää löytää. Toki Myös huomion keskittäminen tapahtuu hetkessä. Juuri rujouden, kuoleman, hankaluuksien kanssa keskellä eläminen opettaa, mitä rakkaus on.
”Rakkaus on mahdollista vain siellä, missä kaksi ihmistä tapaa toisensa siten, että heidän olemustensa sisimmät kerrokset tapaavat toisensa, ts. milloin kumpikin heistä kokee itsensä oman olemuksensa sisimmässä lepäävänä. Vain tässä ”keskuskokemuksessa” on inhimillinen todellista, vain täällä on elävyyttä, vain täältä voi löytyä rakkauden kestävä perusta. Näin koettu rakkaus on jatkuva haaste; siinä ei ole kysymys levosta vaan liikkumisesta, kasvamisesta ja työskentelemisestä yhdessä; vallitkoon sitten harmonia tai ristiriita, ilo tai suru, tämä on toisarvoista sen keskeisen seikan rinnalla, että kaksi ihmistä kokee toinen toisensa oman olemuksensa sisimmässä, että he ovat yhtä toistensa kanssa olemalla yhtä itsensä kanssa, eivät itsensä ulkopuolella. Rakkauden pysyväisyydelle on olemassa vain yksi ainoa kriteeri: suhteen syvyys sekä kummankin osapuolen persoonallinen elävyys ja voima; tämä on se hedelmä, josta tosi rakkaus tunnetaan.”
(Erich Fromm: Rakkauden vaikea taito)
http://www.youtube.com/watch?v=Cmqx_aqOAPA
”Rakkauden lähtökohta Platonilla on siis ihmisen toivoton vajavaisuus. Toisaalta rakkaus mielikuvissa liitetään nimenomaan täydellisyyteen. Rakkaus on kuitenkin nimenomaan vajavaisen maailman ilmiö, täydellisessä maailmassa ei ilmeisesti olisi rakkautta, koska siellä ei olisi kaipuuta eikä sen puutetta. Tämä on kovin paradoksaalista, sillä helposti tekisi mieli ajatella, että täydellisessä maailmassa kaikki olisi hyvin ja siksi siellä olisi paljon rakkautta. Näin ilmeisesti ei kuitenkaan ole. Täydelliset ihmiset eivät rakastaisi, mitäpä he sillä tekisivät, jos sellaisia ihmisiä ylipäätään olisi. Siksi ihmisen on turha ajatella, että hän on liian huono rakastamaan tai että hän ei ole rakkauden arvoinen, koska hän on jotenkin puutteellinen. Päinvastoin vain puutteellinen on rakkauden arvoinen, ja vain hän kykenee rakastamaan. Se taas kuitenkin edellyttää puutteellisuuden jonkinlaista tajuamista.”
(Eero Ojanen: Rakkauden filosofia)
Vielä viimeinen.
”Yksinäisyys on luonnollinen olotila, minä uskon
tämänjälkeiseen yksinäisyyteen. Kun tunnemme itsemme yksinäiseksi ystävien keskellä on se vain aavistus yksinäisestä tulevaisuudestamme, yksinäisen menneisyytemme jälkimakua. Yksinäisyyden ulkopuolella kaikki on parenteesia, tilapäistä häiriötä. Yksinäisyys on turvaa, pysyvyyttä. Helvetti on painajaisuni, siellä ei ole yksinäisyyttä, ei mitään rauhaa. Yksinäisyys on unelmamme paratiisista. Kaikki tuska syntyy läheisyydestä, tai sen puutteesta. Yksinäisyys on luonnollinen olotila.”
(Claes Andersson: Parhaat päiväni)