Epäajanmukaisia totuuksia: ”Tragedia ei voi olla viimeinen sana”

Mihail Bahtin (19895-1975) tunnetaan kautta maailman Dostojevskin poetiikkaa ja Rabelailais’n maailmaa koskevista teoksistaan. Nämä teokset ilmestyivät kuitenkin neuvostosensuurin oloissa eikä Bahtin esittänyt niissä suoraan filosofisia lähtökohtiaan.

Epäajanmukaiset totuudet menevät arkistoaineistoihin, jotka on julkaistu vasta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Keskustelu liittyy edellisen Totuusradion teemaan ruumiskauhu ja poimii Rabelais-kirjan yhteydessä kirjoitettua ainesta. Toisen maailmansodan ja Stalinin terrorin vaikeina vuosina Bahtin piiloutui kirjallisuushistoriaan ja -teoriaan, mutta piti niitä nimenomaan suojakilpenä eikä varsinaisena asianaan. Varsinaisesti hän etsi romaanista kulttuurin maailmanmallia. Kehittellessään Rabelais-kirjansa taustaideoita hän kirjoitti muistikirjaansa lokakuussa 1943:

”Perimmäisen kokonaisuuden malli, maailmanmalli, johon perustuvat kaikki taiteelliset kuvat. Tämä maailmanmalli muotoutuu uudelleen vuosisatojen (mutta radikaalisti – vuosituhansien) kuluessa. /—/ Sen maailman intellektuaalinen viihtyisyys, jota ajatus on asuttanut tuhansia vuosia. Kansanperinteen symboleista on tuhansia vuosia hioutunut järjestelmä, jossa symbolit kuvaavat perimmäisen kokonaisuuden mallia. Niissä on ihmiskunnan suuri kokemus.”

Tämän etsimänsä suuren kokemuksen Bahtin asettaa vastakohdaksi virallisen kulttuurin symboleille, joissa ”on vain ihmiskunnan pienen osan erityiskokemus (sitä paitsi tämä osa on aika ajoin kiinnostunut sen stabiiliudesta). Näille pienille malleille, jotka on luotu pienen ja erityisen kokemuksen pohjalta, on luonteenomaista spesifi pragmaattisuus, utilitaarisuus.”

’Suuri kokemus’ tarkoittaa sitä, missä kiinnostaa suurten aikakausien vaihtuminen (suuri muotoutuminen) ja ikuisuuden muuttumattomuus; ’pieni kokemus’ puolestaan sitä missä kiinnostavat muutokset aikakausien sisällä (pieni muotoutuminen) ja ajallinen, suhteellinen stabiilius. Pieni kokemus rakentuu Bahtinin mukaan tahallisen unohtamisen ja tahallisen vajavuuden varaan.

Keskustelussa etsitään aluksi tämän epäajanmukaisen jaottelun mieltä. Kysymys ei ole siitä, ettemmekö kaikki olisi eri tavoin käytännöllisin sitein maailmassa, vaan pikemminkin siitä mitä ja millä tavoin asetetaan inhimillisen pyrkimysten tavoitteeksi:

”Pitää kyetä tavoittamaan olemassaolon, koko olemassaolon, aito ääni; tämä olemassaolo on enemmän kuin inhimillinen, sen yksi osa; kokonaisuuden ääni, ei minkään sen osanottajan ääni. Yliyksilöllisen ruumiin muisti. Tämän ristiriitaisen olemassaolon muistia eivät voi ilmaista yksimerkityksiset käsitteet ja yksinkertaiset klassiset kuvat.

Tähän suuren kokemuksen horisonttiin kuuluu myös ’suuri muisti’ joka ei ole menneisyyden muistamista (abstraktin ajan merkityksessä); aika on siinä suhteellista:

”Se mikä palaa ikuisesti takaisin eikä samalla palaa. Aika ei ole tässä linja, vaan ruumiin kiertokulun mutkikas muoto. Nietzsche tavoitti paluun aspektin, mutta tulkitsi sen abstraktisti ja mekaanisesti.”

Bahtin etsi intuitiivisesti sitä, missä konkreettisissa kulttuurin muodoissa ja sfääreissä tämä suuri kokemus materiaalistuu, mikä on se suuri muisti, jota käytäntö ei rajoita. Yhtäältä hän löytää sen Rabelais’n teosten kansankulttuurin kuvajärjestelmästä, sen kielen julkistamattomista skeemoista ja naurukulttuurin symboleista. Tätä virallinen tietoisuus ei ole muokannut eikä rationalisoinut. Toinen tärkeä tapaus Bahtinille on Shakespearen tragedia, joka toimii virallisen kulttuurin tasolla, mutta jonka juuret ulottuvat kansan suuren kokemuksen epävirallisiin symboleihin.

Kiinnostava historialinen paradoksi on, että Bahtin alkoi perehtyä Rabelais’n tuotantoon vasta 1930-luvulla kun tämä teosten venäjän kielinen käännös ilmestyi. Bahtin yhdistetään yleisesti hulvattomaan ”karnevalismiin”, mutta hänen oma näkökulmansa oli aivan toinen. Tämä ilmenee selvästi siinä miten Bahtinin väitöstilaisuudessaan vastasi opponentilleen:

Karnevaalista. En tarkoittanut karnevaalilla mitään mikä on vain iloista. En lainkaan. Karnevaalin jokaisessa kuvassa on läsnä kuolema. Teidän termein puhuen tämä on tragedia. Mutta tragedia ei kuitenkaan ole viimeinen sana.

Tämä on ilmiselvästi Bahtinin muunnelma ideasta, johon Pietarin yliopiston klassisen filolologian professorina liki 40 vuotta toiminut puolalainen klassisisti Tadeus Zielinsky (Zelinski) päätti Sofokleen Kuningas Oidipusta käsitelleen esipuheensa: ”Lyhytnäköisen eettis-loogisen pessimismin alla juhlii biologinen [ts. elämän jatkuvuuden] optimismi.” Juuri siihen tapaan millä sekä Rabelais että Shakespeare alkoivat Bahtinille avautua, vaikutti ratkaisevasti se miten Zelinski luki antiikin tragedioita ja Shakespearea. ”Karnevaali” ja tragedia ovat Bahtinille kaksi erilaista näkökulmaa kuoleman (ja kuolemattomuuden) jäsentämiseen.

Bahtinin ajatuksia selventää olennaisesti 1944 koneella kirjoitettu käsikirjoitus Lisäyksiä ja täydennyksiä Rabelais-kirjaan, jossa keskeisintä ovat näkökohdat Shakespearen tragedioihin ja erityisesti niiden ”yksilöllisen elämän syvään tragediaan”. Tämä muodostaa vastakohdan Rabelais’n maailman ylisukupolviselle jatkuvuudelle. Siinä missä Shakespearen tragedian moraalista logiikkaa näyttää välittömästi hallitsevat yksilön kuolema, Rabelais’n romaanin maailmassa yksilön kuolema on myös läsnä, mutta sen moraalista logiikkaa hallitsee suvun jatkuvuus. Bahtin löytää tämän kuitenkin myös Shakespearen hahmojen syvätasolta.

Zelinski osoitti miten antiikin tragedia käsitetään nykyään monesti täysin pieleen kun antiikin draaman asetelmaa kuvitellaan egoististen yksilöolentojen väliseksi asetelmaksi. Tragedia syntyi aivan toisin. Polis-kulttuurin yksilöä tuottavia käytäntöjä edelsi vaihe jossa ihminen oli olemassa sukuina. Zelinski katsoo kreikkalaisten luoneen tästä ideasta ”maailman ainoan elämän jatkuvuuden kulttuurin.” Euripides-käännöksiä koskevassa kiistassa Zelinski otti ”elämän jatkuvuuden etiikan” kehittelyä varten käyttöön uuden termiparin: fylonominen vs ontonominen.

Fylonomisella hän tarkoittaa varhaiselle antiikille ominaista ihmisen konseptiota (tällaista ihmistä voisi suomeksi nimittää ”sukuolennoksi”). Poliksen mukana syntynyttä ja nykyään vallitsevaa ihmisen konseptiota Zelinski nimittää sen vastakohtana ontonomiseksi (jota voisi vastaavasti nimittää ”yksilöolennoksi”). Yksilö tarkoittaa tällöin jotain mikä irtautuu suvun jatkumosta ja muodostuu tämänhetkisesti vaikuttavien tekijöiden perusteella. Varhaisessa fylonomiassa eri sukupolviin kuuluvilla ihmisillä oli elämänvaiheen mukaan erilaiset imperatiivit, muttei ”substantiaalista” eroa suvun sisällä. Sen sijaan poliksessa syntyy uusi ristiriita joka asettaa yksilöt erilleen ja suvun jatkumoa vastaan. Zelinski avasi tästä asetelmasta syntyvän Medeian tragedian sisäisen logiikan. Medeia kosti Jasonille katkaisemalla tämän suvun jatkuvuuden, mikä varhaisessa antiikissa oli pahinta mitä ihmiselle saattoi tapahtua.

Tämä klassisen tragedian luenta vaikutti Bahtiin niin että hän jatkoi tästä vuosikymmeniä myöhemmin lukiessaan Shakespearea. Ennen muuta Macbethin lukeminen avautui uudella tavalla.

”Vallankaappaaja Macbeth ei ole rikollinen tavanomaisessa mielessä”, vaan hänen tekojensa logiikka on ”itsensä kruunaamisen välttämätöntä rautaista logiikkaa”, jopa ”kaiken kruunauksen, ylentämisen ja vallan logiikkaa” (ibid.). Välittömästi näkyvään vallan tragediaan sisältyy myös toinen kerros.

Kysymys pienestä ja suuresta kokemuksesta konkretisoituu Macbethin asetelmassa ”itsensä kruunaamisen ja omien asemiensa vahvistamisen logiikkaan”, joka on vihamielisyyttä ”muutosta ja elämän uusia askeleita kohtaan”. Tähän sulkeumaan Bahtin yrittää avata elämän jatkumisen etiikan arvoperspektiivin:

Tämä on kaiken itsensä ylentävän elämän juridista raskaampi rikos (jota implicité konstituoi isänmurha ja lapsenmurha), ts. sukupolvien ketjun juridista raskaampi rikos, jossa yksi rengas vihamielisesti eroaa ja irtautuu edeltävästä ja seuraavasta renkaasta, aiemman (isän, vanhuuden [Duncan vastaa isää]) poikamainen polkeminen ja tappaminen, ja vanhuksen vihamielisyys tulevaa (poikaa, nuoruutta) kohtaan.

Näin ”omien asemien vahvistaminen” ei merkitse pelkästään yhden renkaan sulkeumaa, se on myös elämän jatkuvuuden katkaiseva piste ylipäätään. Samalla hän siirtyy Macbethistä moderniin traagiseen subjektiin yleisemmin: ”Tämä on yksilöllisen elämän syvä tragedia – elämän joka on tuomittu syntymään ja kuolemaan; se syntyy toisen kuolemasta ja oma kuolema hedelmöittää vieraan elämän.” Tämä ei kuitenkaan elämän jatkumossa voi olla viimeinen sana.

Tässä ei ole kysymys pelkästään antiikin poliksen yksilön tai modernin ajan porvarillisen yksilön ruumiista. Bahtin asettaa Rabelais-luennassaan niiden vastakohdaksi yliyksilöllinen ”suvun ruumiin” ja elämän jatkuvuuden. Juuri tämä toimii Bahtinilla koko Rabelais-luentaa ohjaavana tekijänä. Sen seuraaminen on kohtuullisen helppoa kun tunnistaa Gargantuan kirjeen luennan avanneen Bahtinille Rabelais’n maailman. Siinä ei ole yksilöiden sulkeumaa eikä katkosta sukupolvien välillä, vaan uudelleen löydetty fylonomia.

Tämä muodostaa samalla demokraattisen kulttuurin, jossa muodostuva yksilö ei asetu muiden yläpuolelle. Vaikka jokaisessa kuvassa on tässäkin läsnä kuolema, suuri muisti käsittää ja arvottaa kuoleman erityisellä tavalla, yksiöllisen elämän päättyminen ei ole viimeinen sana, eikä merkitse elämän loppua, vaan ”elämän soihdun” siirtymistä seuraavaan renkaaseen.

Mahdollisesti tässä on se olemassaolon, koko olemassaolon, aito ääni, jonka tavoittamista Bahtin piti tehtävänään.

Epäajanmukaista keskustelua studiossa käyvät Mikko Lahtinen, Sonja Lampinen ja Tapani Laine.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.