Kuolemaradio

”Kuolema on eliön täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan. Eläimillä kuolema seuraa usein jonkin tärkeän elimen, kuten sydämen, toiminnan lakattua. Kasvit puolestaan voivat sopivissa olosuhteissa jatkaa elinkaartaan juurissaan ja versoissaan. Yksisoluiset, jakautumalla lisääntyvät organismit ovat eräällä tavalla kuolemattomia.”

Kuolema”, Wikipedia.

Me kaikki kuolemme pian. Niin on ollut ja niin on oleva. Onhan kuolo vanha kuin ihminen (tai kenties vähän nuorempi: tulimme kuolevaisiksi vasta, kun Aatami ja Eeva herkuttelivat sopimattomasti), ja näillä näkymin se kohtaa elävän aina. Siitä ei pääse mihinkään.

Ikiaikaisen harmin odottajat ovat keksineet monen moisia lohdutuksia oman ja toisten poismenon kestämiseksi. Aikain saatossa erilaiset uskonnot ja filosofiat ovat luvanneet taivaspaikkoja ja pedanneet ikuista maanpäällisempääkin elämää, tai sitten ikiunesta on pelko selitetty kerrassaan pois. Esimerkiksi epikurolaisille kalma ei ollut lainkaan paha juttu. Elävinä emme ole kuolleita ja kuolleena emme ylipäätään ole, joten heidän mielestään aiheet murheeseen ovat melko vähäiset.

Sen sijaan muun muassa muinaiset egyptiläiset hamusivat ikuisuutta tämänpäällisen jälkeen. Ennen tuonpuoleista eloa joutuu heidän mukaansa kuitenkin kohtaamaan monenlaiset koettelemukset, jotka huipentuvat synnittömyyden vakuutteluun ja sydämen punnintaan. Ja vaikka tästäkin selviää, kuoleman jälkeinen elämä ei sittenkään ole täysin huoletonta. Kaikkea tarpeellista ja mukavaa kyllä on tarjolla yllin kyllin, mutta kuolleiden jumala Osiris vaatii laaksonsa asukkaita viljelemään maata, mikä kertoman mukaan kauhistutti ainakin ruumiilliseen työhön tottumattomia.

Tätä helpommalla pääsevät tiettävästi kristityt ja vaikkapa muslimit, joista jumaliensa silmissä ihmisiksi olleet palkitaan loppumattomilla ihanuuksilla. Ja onhan niitäkin, jotka eivät tosin usko tällaiseenkaan: ehkä epikurolaiset ovat oikeassa ja tuolla transkendentissa ei lopulta ole kerrassaan mitään.

Niin tai näin, varmaa on ainakin se, että kuoleman kanssa joudumme elämään – jos emme omamme, niin ainakin muiden. Mitä siitä pitäisi siis ajatella, tai pitäisikö mitään? Mitä siitä on ajateltu ja miten sitä tutkitaan? Onko vanheneminen ihmiskunnan pahin sairaus ja olisiko ikuinen elämä siunaus?

 

Maanantaina 24. maaliskuuta klo 22–24 kuolemasta, sen kulttuurista, filosofiasta ja tutkimuksesta Totuusradiossa keskustelevat ainakin Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran varapuheenjohtaja Jussi Jalonen sekä Totuusradion toimittajat Risto Koskensilta ja Tuukka Tomperi. Lähetys on suora, ja siihen voi osallistu kommentoimalla tähän merkintään tai Totuusradion Facebook-sivulla.

 

  • Ensilähetys: maanantai 24. maaliskuuta 2013 klo 22–24

  • Uusinta: perjantai 29. maaliskuuta 2013 klo 22–24

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa

 

”Filosofisessa thanatologiassa tuon tuosta toistuva teema on kuoleman omakohtaisuus. Kuolema on tapana ymmärtää ensisijaisesti minun ongelmakseni. Toisten kuolemat ovat vain biologisia, psykologisia, sosiaalisia ja historiallisia tapahtumia maailmassa, mutta minun kuolemani ei (minulle) ole tällainen tavanomainen tapahtuma – enkä tietenkään voi sitä havaita tai kokea, koska maailmasta kadotessani en enää ole maailmassa sitä kokemassa. Tämäntapaisen perustavan eron oman ja toisten kuolemien välillä ovat tehneet muiden muassa Wittgenstein ja Heidegger. Edellinen muistutti, ettei kuolema ole kokemus eikä siten kuulu maailmaan (tai elämään), vaan on subjektin näkökulmasta pikemminkin maailman katoaminen, maailmanloppu, raja, jonka tuolla puolen ei enää ole maailmaa (tai elämää). Jälkimmäinen taas on tunnettu ajatuksestaan, jonka mukaan vain kuolevaisuutensa oivaltava ja kuolemaa kohti elävä Dasein voi yltää autenttiseen eli varsinaiseen olemiseen ja vapautua das Manin arkipäiväisyydestä, ajattelemattomasta kuoleman kieltämisestä tai kuolevaisuuden työntämisestä pois mielestä, näkymättömiin.”

”Meidän ei tietenkään pidä kieltää kuoleman yhteisöllistä luonnetta. Kuolema on omakohtaisuutensa ohella monimuotoinen symbolinen ja kulttuurinen rakennelma, johon liittyy muun muassa lääketieteellisiä, psykologisia, filosofisia, sosiologisia, teologisia ja uskonnollisia merkityksiä. Ammoisista ajoista lähtien kuolevaisuuttamme – sitä, miksi kuolemme emmekä elä ikuisesti – on eri kulttuureissa koetettu selittää myytein, joista yksi on meille tutuimman juutalais-kristillisen tradition syntiinlankeemusmyytti. Kuolevaisuuden problematiikan kulttuurista merkitystä kuvaa se, että kulttuurimme on joskus sanottu olevan ”kuolemaperäinen”; vasta kohtaamalla kuolevaisuuden ihminen tulee ”kulttuurin ihmiseksi”. Tässä mielessä kuolemaa-kohti-olemisemme tapahtuu toisten ihmisten, yhteisen historiamme, myyttiemme, kulttuurimme ja sosiaalisen vuorovaikutuksemme (kuten myös ei-inhimillisen luonnon) ympäröimänä. Toisten ihmisten läsnäololla ja heidän (mahdollisesti uskonnollisilla mutta yhtä lailla uskonnottomilla) käsityksillään kuolemasta ja kuolemattomuudesta on luonnollisesti syvällinen merkitys kuolevan ihmisen elämän viime hetkinä – tässä mielessä kuoleman ei tarvitse olla yksinäinen. Kuolemaa kohti eläessämme voimme löytää lohtua ja arvoa elämäämme myös esimerkiksi siitä ”elämän kiertokulusta”, jonka ympäröivässä maailmassa havaitsemme.”

”Kuolemakäsitysten, -myyttien ja -kokemusten sosiaalisesta ja kulttuurisesta sidonnaisuudesta huolimatta kuolema on lopulta myös hyvin persoonallinen (”solipsistinen”) asia. Kun tarkastelemme kuolemaa ”toimijan perspektiivistä”, pragmatistiseen tapaan, näemme, että minun on viime kädessä kohdattava kuolemaani liittyvä kulttuurinen ja myyttinen kerrostuneisuus itse, ratkaistava kuolemakäsitysten merkitys oman, ainutkertaisen kuolemani kannalta. Vain tämän omakohtaisen kuolevaisuuden taustaa vasten kuoleman kulttuurisilla merkityksillä – tai esimerkiksi sillä, että kuolemani on osa luonnossa tapahtuvaa suurta elämän ja kuoleman kiertoa – voi olla jokin toiminnallisesti relevantti sisältö. Mutta jos kuolema on näin perinpohjaisesti minun ja vain minun asiani, mitä ja millä perusteella voin sanoa toisten (ihmisten tai muiden eliöiden) kuolemasta ja kuolevaisuudesta? Ovatko kaikki lääketieteelliset, ekologiset, kulttuurihistorialliset tai sosiologiset näkökulmamme kuoleman ongelmaan pelkkää teeskentelyä, sanahelinää tai lörpöttelyä jonkin sellaisen edessä, mistä ei voida puhua ja mistä siksi pitäisi vaieta?”

”Vain ihmiselle (keitä me ihmiset sitten lopulta olemmekin) avautuvan peruuttamattoman ongelmallisuutensa vuoksi kuolema ja kuolevaisuus voivat kuitenkin tuoda elämään – niin ihmiselämään kuin ei-inhimillisen luonnonkin elämään, joskin myös jälkimmäiseen vain ihmisen käsitettävissä olevalla tavalla – sellaisen merkitysulottuvuuden, jota elämällä ilman kuolematietoisuutta ei olisi. Usein sanotaan, että ilman kuolemaa elämä olisi merkityksetöntä: ei olisi ”kertomuksen päätepistettä”, joka mahdollistaa elämän hahmottamisen kokonaisuutena; siten ei olisi mitään sellaista kokonaisuutta, joka voisi olla arvokas tai arvoton, merkityksellinen tai merkityksetön. Lisäksi ikuisessa elämässä kaiketi toteutuisivat kaikki ajateltavissa olevat mahdollisuudet, joten mitkään erityiset olemisen tavat ja vaihtoehdot eivät voisi motivoida kuolematonta olentoa tekemään tai olemaan (tai jättämään tekemättä) mitään erityistä.”

Sami Pihlstrom, Elämän ongelma. Filosofian eettinen ydin, 119, 120, 121 & 124.

 

Lisälukemista ja -muuta

 

***

 

***

Ylen Elävän arkiston kuolema-aiheiset tallenteet, mm.

 

 

***

  • Muumiot-näyttely Vapriikissa
  • Kuolemia klassikkopeleissä:
YouTube Preview Image

 

About The Author

totuusradio

Other posts by

Author his web site

24

03 2013

3 Comments Add Yours ↓

The upper is the most recent comment

  1. Kuinka keskittyä "hyvään elämään" jos keskitymme kuolemaan? #
    1

    Miksi keskittyä kuolemaan? Eikö se johda negatiiviseen solipsismiin (ahdistava ajatus oman henkilön staattisuudesta ja lopusta) yhtä tehokkaasti kuin new age? Eikö kuoleman ajattelu täytä meidät kaikella muulla kuin elinvoimalla? Eikö kuoleman ajattelu aja meidät yksinäisempään kuvaan ihmiselämästä ja -kulttuurista kuin mitä se on?

  2. moi #
    2

    Onko kuoleman ajattelu vain toinen nimi lintuperspektiiville? Kun katsotaan ihmiselämää sellaisesta kulmasta, jossa kuolemakin näkyy, näkyy kaikki muukin aika kaukana.

    +

    Mistä tossa Heideggerin ”kuolemaa pitää kelata”-kuviossa on oikein kysymys?

    +

    Tappamisen kulttuurihistoria? Siitä olis kans nasta kuulla lisää.

  3. 3

    Totuusradion lähetys jäi kuuntelematta maanantaina, mutta ehkä korjaan asian huomenna, sillä aihe on mielnkiintoinen ja jostain syystä kiehtonut minua jo pienestä asti…

    Peruskoulusta ei kovin paljon jäänyt ihan konkreettisesti opettajien opetuksista mieleen. Muistan kuitenkin 5. luokan opettajani lauseen: ”Mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla.” (Hän vastasi aina niin, jos kysyimme ”onks pakko?”) Minusta se oli heideggeriläistä ajattelua: Itseeni se ainakin vaikutti niin, että oivallisin, että ennen kuolemaa on elettävä. Toisaalta lause myös siirsi vastuun, esim. oppimisesta ja tehtävien tekemisestä, meille oppilaille. Koska opettaja ei ”pakottanut”, saimme itse päättää, onko kyseinen tehtävä viisasta tehdä

    Toisen kerran sama ajatus tuli vastaan lukiossa Sarkian runossa: Älä elämää pelkää…”Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin: On kuoleman portti aina avoin.”…”Elon maljasta juovu, taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.” Ehkä vähän pateettista, mutta teki muhun suuren vaikutuksen lukioaikana. Sarkiankin ajattelu on mielestäni heideggeriläistä dasein-ajattelua.



Your Comment