Maamme (Vårt land) I

maamme_kansi_final_2

Epäajanmukaisesti keskustelemassa:
Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

 

 

Epäajanmukaiset totuudet aloittavat tänään Maamme-laululla eli sukeltavat vallankumousvuoteen 1848 – ennen muuta Suomessa. Tuolloin entinen Ruotsin itäinen maakunta vasta haki paikkaansa ja identiteettiään maailmassa. Vuoden 1848 eurooppalaiset tapahtumat yltivät myös pohjoiseen periferiaan, mutta pikemminkin fennomaanisen prisman läpi.

Puolan kapinat ja muut kansannousut imperiumin laidoilla ja eri keskuksissa olivat tietenkin hallitsijalle selkeä osoitus siitä, että “kansa” oli potentiaalisesti vaarallinen vallankumouksellinen mahti, vaikka se ei sitä aktuaalisesti olisi ollutkaan. Tästä hallitsijan tietoisuudesta kertonee myös Suomessa tavallisesti “ylireaktioksi” arvioitu vuoden 1850 kielisäännös, joka kielsi julkaisemasta ”helposti väärinkäsittävälle” suomenkieliselle kansanenemmistölle muuta kuin uskonnollista mielenylennystä ja käytännöllis-taloudellista hyötykirjallisuutta (siis sama säännös joka dekabristikapinan jälkeen oli Venäjällä ollut yleisesti voimassa).

Se, mikä oli sivistyneelle vähemmistölle vaaratonta, saattoi “vierottaa kansaa hyödyllisemmistä toimista”. Samaan aikaan toisaalta suomalaismielisten riemuksi Matthias Castrén nimitettiin ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Tämä ja monet muut fennomaaneille mieluisat “suosionosoitukset” olivat varmastikin myös kiitollisuudenosoitus siitä lojaalisuudesta, jota fennomaanit keisarin suuntaan ilmaisivat. Paras palkkio oli kuitenkin se, että uusille, suomalaismielisille eliiteille avautui Aleksanteri II:n ajan yhteiskunnallisten uudistusten myötä uusia ja ennennäkemättömiä yhteiskunnallisen nousun ja toiminnan mahdollisuuksia niin paikallistasolla kuin suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ja muuallakin imperiumissa.

Kiertämätön “machiavelliläinen” totuus kuitenkin lienee, että palvelus edellyttää vastapalvelusta. Toisin sanoen, mitä fennomaanit saattoivat tarjota hallitsijalle? Silkkaa kiitollisuuttako? Siitä tuskin oli paljon apua. Todellinen “vastapalveluksen” teko oli se, että fennomaanien voidessa johtaa “kansaa” läpi suurten yhteiskunnallisten uudistusten kansasta ei muodostuisi yhteiskunnan kehitystä uhkaavaa prekaaria voimaa. Hallitsijalla ei varmastikaan ollut vaikeuksia ymmärtää sitä, että fennomaanien edellytykset johtaa suomenkielistä kansaa, muodostuvassa olevia työväenluokkia, olivat huomattavasti lupaavammat kuin vanhojen eliittien, joiden yhteys kansaan oli etäinen ja herravihan värittämä ja joiden keskuudessa aika ajoin ilmeni vaarallista “ruotsalaismielisyyttä”. Miksi ei siis sallia fennomaanien astua vanhojen eliittien tilalle tai ainakin rinnalle, mikäli fennomaanit samalla pitäisivät “kansan” aloillaan, estäisivät sen “hairahtamisen” vallankumouksellisille harhapoluille? Muussa tapauksessahan uhkaksi voisi muodostua se, että yhteiskunnallisen kehityksen eduista osattomaksi jääneet suomalaismieliset ryhmät solidarisoituisivatkin syrjityn kansan kanssa keisarinvaltaa vastaan.

Toisin sanoen suomalainen porvarillinen vallankumous oli omaa lajiaan. Fennomaanipiirien osoittama “lojaalisuus” keisaria kohtaan oli palkitsevaa sekä keisarille että fennomaaneille, mutta tällä lojalismilla oli myös vahva yhteys muodostuvan suomalaisen luokkayhteiskunnan voima- ja valtasuhteiden organisoimisen kysymyksiin. “Suomalaisten” suhde keisariin liittyi olennaisesti myös suomalaisten eliittien ja luokkien keskinäisten suhteiden organisoimiseen. Siksi puhe “suomalaisten” in toto suhtautumisesta keisariin peittää alleen tämän “suhtautumisen” taustalla olevat luokkasuhteet sekä vanhojen ja uusien eliittien välisiä voimasuhteita koskevat kysymykset.

Entä Snellman? Hän on erityisen kiinnostava avattaessa suuriruhtinaskunnan yhteiskunnallista ja sivistyksellistä kehitystä. Snellman ehti toimia monessa roolissa: opiskelijapoliitikkona, eurooppalaisena filosofina, kulttuurimatkailijana Euroopassa, koulunrehtorina, sanomalehtimiehenä, filosofian professorina, valtiovarainasioiden senaattorina, valtiopäivämiehenä, useissa kulttuuri- ja talouselämän luottamusmiestoimissa. (Snellmanin Kootut teokset ovat verkossa kaikkien saatavilla osoitteessa: http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp)

Kiistattomasti hän oli lojaali suhteessa hallitsijaan ja myös perusteli tämän hyvin “realistisesti”, mutta tämä ei suinkaan estänyt vaan pikemminkin auttoi häntä esittämään toisinaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä suomalaisen yhteiskunnan välttämättömistä muutoksista. Tässä lojalismin ja radikalismin liitossa ei ole mitään kummallista, sillä eihän politiikassa mikään ole absoluuttista. Snellmanin rooli hallitsijauskollisuuden takuumiehenä huipentui toukokuussa 1863 Litteraturblad-lehden kirjoituksessa ”Sota vai rauha Suomelle”.

Samaan aikaan kun puolalaiset kapinoivat, venäläinen anarkisti Mihail Bakunin oleskeli Tukholmassa ja koetti nostaa Venäjän imperiumiin kuuluneita kansoja kapinaan. Bakunin uskoi saavansa myös Suomesta tukea hankkeelleen ja lähetti vuonna 1963 Zemlja i volja (Maa ja vapaus) -liikkeen nimissä Kirjeen suomalaisille isänmaanystäville. Bakunin lupasi ”tunnustaa Suomelle kiistämättömän oikeuden päättää itse omista asioistaan, oikeuden erota Venäjän keisarikunnasta” ja toteaa edelleen: ”meistä itsestämme ei voi koskaan tulla vapaita niin kauan kuin Venäjän keisarikunnaksi nimitetty sentralistinen ja väkivaltainen instituutio on olemassa.” Vastapalvelukseksi Bakunin odotti suomalaisten toimivan myös Baltian ja Karjalan alueella asuvien kansojen saamiseksi kapinaan. Mutta ei lämmennyt Snellmanin ja muiden suomalaisten mieli venäläisen anarkistin kutsulle, vaan Snellman vastaa torjuvasti näihin pyrkimyksiin juuri kirjoituksessaan Sota vai rauha Suomelle:

”Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta. Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä. Mutta näiden pyrkimysten menestys riippuu siitä, miten ne liittyvät yhteen ihmiskunnan intressien kanssa.”

Tämä ei kuitenkaan merkitse perussuomalaista eristäytymistä ja muiden sulkemista pois, vaan Snellman ajattelee kansallisen kohtalon sivistysprojektin osana:

”Saavuttamansa sivistyksen myötä kansa tulee tietoiseksi tästä, oikeudestaan alistua historian ulkoiseen pakkoon oman tulevaisuutensa säilyttämiseksi. Vain villien heimojen nähdään taistelevan tuhoonsa saakka. Niillä ei ole kykyä elää sen tulevaisuuden puolesta, jonka sivistys lahjoittaa, ja joka on tullut lähinnä kristittyjen kansojen osaksi, koska niillä on usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja tämän uskon myötä tulevaisuuden toivo.”

Tämä kansakunnan liittyminen yhteen ”ihmiskunnan intressien kanssa” on ennen muuta herderiläinen kanta. Vaikka Snellmanin yhteydessä puhutaan yleensä Hegelistä, hänen kieli- ja kansallisuuskäsityksessään on ratkaisevia vaikutteita nimenomaan Herderiltä. Snellman viittaa monesti tämän teokseen Ideen zur Philosophie der Geschichte der Menschheit. Kuin suoraan siitä lainattu on Snellmanin ajatus artikkelissa Mitä on kansallinen sivistys: ”Kansakunnan oma tapa ajatella ja toimia on yleisinhimillisen sivistyksen eräs sinänsä ja itsessään oikeutettu kanta.”

Niin kuin Herderillä myös Snellmanin ajattelussa yleisinhimillinen sivistys ja kansakuntien erityisyys ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen. Herderiltä tulee selvästi myös Snellmanin ajatus siitä että yleisinhimillinen kulttuuri on jatkuvassa muutoksen tilassa.

Lönnrotilla näkyvät Herderiltä tulevat vaikutteet vielä selkeämmin. Tämä koskee etenkin käsitystä kielestä. Lönnrot kuvaa alkuperäisen suomen kielen syntyä hyvin herderiläisesti ja myös viittaa suoraan häneen. Kansakunnan kieli nousee maaperästä, johon se on juurtunut kuin puu. Kieli perustuu kansan yhteiseen kokemukseen, eikä se ole keinotekoisesti tuotettua. Tässä Lönnrot saa Kantelettaren esipuheessa mahdollisuuden hieman piikitellä ruotsalaisia, joiden kieli on kokemuksesta irtaantunutta ”sivistyskieltä”.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että Itä-Suomeen ajautunut Snellman joutui huomaamaan kansalle vierasta kieltä puhuvan sivistyneistön olevan hyvin ohut kerros, joka jää irralleen kansasta ja vastaavasti rahvaan, etenkin itäsuomalaisten, olevan täydellisen sivistymätöntä – ja yleisemminkin suomalaisten jääneen Euroopan sivistyskeskuksiin verrattuna toivottoman surkeaan tilaan. Tämä näkyy Saimassa hänen melkoisen tuimasta analyysistaan Erinäisistä Itä-Suomen asioista (KT8, 166-). Tässä yhteydessä näkyy myös selvästi, ettei Snellmanin toimintaohjelma suomalaisten nostamiseksi porvarillisen sivistyksen piiriin ollut idealistinen, vaan itse asiassa varsin pragmaattinen. Myös luonto oli Snellmanille hyvin pragmaattisen hyödyn lähde. Sen sijaan Topelius oli luonnonsuojeluliikkeen varhaisia edustajia, joka puuttui etenkin metsien hävittämiseen. Samoin nykyään pikemminkin idealistisena joululauluna pidetty Sylvias julvisa (Sylvian joululaulu) on ympäristöliikkeen protesti Sisiliassa ja muissa Välimeren maissa harjoitettua lintujen verkkopyyntiä vastaan.

Vaikka suomalaiset fennomaanit kulkivatkin monissa asioissa aivan eurooppalaisen kehityksen tahdissa, kaikkeen 1800-luvun aatteelliseen ja poliittiseen kehitykseen heillä ei riittänyt kykyä tarttua. Pragmaattisemmassa kehitysvaiheessaan Snellman puolusti mm. materialistista filosofiaa, mutta myöhäisvaiheessaan pikemminkin kavahti sitä ja teki siihen selvän eron. Samoin kapitalismikritiikki ja nouseva sosialistinen ajattelu oli niin Snellmanille kuin Topeliuksellekin käsittämätöntä.

About The Author

totuusradio

Other posts by

Author his web site

23

03 2015

2 Comments Add Yours ↓

The upper is the most recent comment

  1. termari #
    1

    Saisko tän ohjelma-arkistoon lähitulevaisuudessa?

  2. totuusradio #
    2

    Hyvä kun muistutit, ohjelma pitää hakea Moreenilta, mistä johtuen saadaan nettiin luultavasti vasta pääsiäisen jälkeen. Hoidamme homman hetimmiten.



Your Comment