Posts Tagged ‘saksa’

Epäajanmukaisia totuuksia: Saksa II – Sivistyksestä barbariaan

totuus_saksaII

Epäajanmukaisesti keskustelemassa ovat Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

 

Edellisessä Epäajanmukaisessa keskustelussa luodattiin saksalaista Bildung-ajatusta, jonka olennaisia muotoilijoita Jenassa oli Friedrich Schiller. Virkaanastujaispuheessaan hän vastasi kysymykseen ”mitä on universaalihistoria”. Lähes sata vuotta myöhemmin, 1884, piti samaisessa Jenan yliopiston salissa virkaanastujaispuheensa Dietrich Schäfer, joka esitti vastakkaisen ohjelman:

Sallinette minun muistuttaa, kuinka Schiller lähes sata vuotta sitten tällä samalla paikalla ja samassa tilanteessa yritti vastata kysymykseen, mitä universaalihistoria on ja miksi sitä tutkitaan. Haaveet ihmisoikeuksista levisivät silloin Pariisista läpi Euroopan. Schillerin mukaan historia puhuu ennen kaikkea ihmisille. Hän sanoi: ”Kootaksemme aineistoa tätä varten, meidän on kuitenkin otettava huomioon myös historiallisten tosiseikkojen suhde maailman tämänhetkiseen tilaan”, tai kuten Schiller sitä nimitti, ”inhimilliseen vuosisataamme”. … Kuluneiden vuosikymmenten tapahtumat ovat luoneet Schillerin aikakäsitykseen merkillistä valoa. Vallankumouksen ja Napoleonin kohtuuttomuudet ovat saaneet kansojen kytevät kansallistunteet leimahtamaan ilmiliekkeihin. Inhimillisyyden tilalle on tullut kansallistunne. Yleisinhimillisen kulttuurin korostusta seurasi kansallisen kulttuurin vaatimus, joka ei ole vieläkään laantunut… Kuinka sulavasti historiatiede… lipuukaan tässä kansallisessa vanavedessä. Oikeutetusti se pitää yhtenä tärkeimmistä tehtävistään, hieman liioitellen jopa ainoana tehtävänään, kansallistunteen vaalimista ja ruokkimista. Oikeastaan historiatiede onkin oppinut uimaan vasta näillä kansallisilla vesireiteillä.

Tässä näkyy selkeästi 1800-luvun jälkipuoliskolla kehkeytynyt modernin nationalismin ohjelma. Tuon ohjelman keskiluokkaiset kehittelijät alkoivat rakentaa myyttiä saksan kansasta, Volk. Mutta myöhään yhdistyneessä ja teollisuuskapitalismin kehitykseen ”jälkijunassa” tulleessa Saksassa, jossa valtiorakenne oli vielä feodaalinen, nousevan keskiluokan nationalismilla oli seurauksia joita nämä Bildungin ohjelmalle vastakkaista eetosta luoneet ajattelijat eivät aavistaneet. Eliitti tosin piti edelleen ihanteenaan ”kulttuuria” ja yleisinhimillisiä ihanteita, mutta se ei hallinnut todellista kehitystä.

Oikeastaan tapahtumien kehitystä eivät aavistaneet myöskään modernin filosofian, sosiologian ja eräiden muiden tieteiden huippuedustajat, jotka eivät osanneet lukea modernin maailman ”pimeää puolta”. Kaiken lisäksi he ajautuivat tahtoen tai tahtomattaan kannattamaan nationalistista sotapolitiikkaa joka johti ensimmäiseen maailmansotaan.

Tämänkertaisen Epäajanmukaisen keskustelun taustalla on mm. Norbert Eliasin laaja ja monisyinen teos Saksalaiset, valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvuilla.

Eliasin avausten lisäksi keskusteluun nousee myös muita näkökohtia. Ensimmäisen maailmansodan tappiota seuraasi joukko vallankumouksia, jotka eivät kuitenkaan kyenneet läpäisemään koko yhteiskuntaa ja muuttamaan sitä, vaan päättyivät myös tappioon.

Heikkoa Weimarin tasavallan kautta seurasi vuoden 1933 natsivallankumous. Paradoksaalilla tavalla natseilla oli hyvin vähän mitään omintakeista, mutta he kykenivät muuttamaan tilanteen. Monille intellektuelleille tämä tiesi pakenemista henkensä edestä, mutta joukko intellektuelleja päätyi joko naiiviuttaan tai muutoin tukemaan natseja.

Walter Benjamin lisäsikin tunnetun esseeseensä Taideteos teknisen jäljennettävyytensä aikakaudella loppuun Jälkikirjoituksen jossa hän toteaa vuonna 1936:

Fasismi pyrkii organisoimaan vastamuodostuneet työläisjoukot puuttumatta kuitenkaan niihin omistussuhteisiin, joiden tuhoamiseen joukot pyrkivät. Fasismin suuri tehtävä ei ole antaa joukoille oikeuksia, vaan mahdollisuus ilmaista itseään. Joukoilla on tarve muuttaa omistussuhteita; fasismi pyrkii takaamaan heille ilmaisumahdollisuuden säilyttämällä samalla vallitsevan status quon. Fasismin luonnollinen seuraus on poliittisen elämän estetisoiminen. Joukkojen nujertaminen pakottamalla ne alistumaan johtajakultin nimissä vastaa taiteellisten välineiden käyttämistä rituaaliarvojen tuottamiseen. kaikki pyrkimykset estetisoida politiikkaa huipentuvat yhteen pisteeseen: sotaan. Sota ja sota tarjoaa laajimman mahdollisen purkautumistien joukkoliikkeille perinteisten omistussuhteiden rajoissa. Tilanne on näin poliittisesti tulkittuna.

Benjaminin terävä-älyiset huomiot ovat samalla suora vastaus siihen mitä natsi-ideologi Alfred Rosenberg oli todennut jo vuonna 1925 puheessaan Nykyajan taiteen taistelusta:

Meillä ei ole nykyään vielä ketään suurta runoilijaa, koska ”me” emme ole lainkaan oma itsemme. Maailmansota ei vielä synnyttänyt ketään runoilijaa, koska kukaan ei vielä syvimmällä sisimmässään tiennyt, että hän taisteli ja kuoli uuden myytin puolesta. Nykyään ajattelevat kaikkien kansojen miljoonat jäsenet ”tuntemattoman sotilaan” hautaa, miljoonat saksalaiset katsovat vakavia sotahautoja; äskettäin on esitetty suunnitelma, että Saksaan pystytettäisiin Pyhä Lehto maailmansodan sankareiden kunniaksi. Pian saadaan kokea, että nämä 12 miljoonaa valkoisen rodun miestä ovat marttyyreja, että he kaikki ovat sortuvan ajan uhreja ja samalla uuden ajan julistajia. He, jotka nyt ovat vainajia, ovat elävinä siteinä noiden monien miljoonien yksityisten jäsenten välillä, kansanomaisen myytin perustajia. He ovat ylevimmät todistajat rodun ja kansan ikuisten aatteiden puolesta. Kunhan tämä kerran on elämyksenä koettu, silloin syntyy myös maailmansodan runoilija. Mutta tästä myytistä voi myös kerran syntyä uusi kulttuuri ja taide.

Tämä myyttinen elämys on tulevaisuutemme ainoa perusta. Se yksin tekee elämän- ja taidetyylin mahdolliseksi. menneisyys loi kirkollisen tyylin, hovityylin, antoi meille hellenistisen tai roomalaisen sivistyskokonaisuuden tai vajota ”sivistyneeseen” barbariaan.

Vallitsevan rappiotaiteen vastakohtana Rosenberg sentään näki Helsingin asematalon olevan yksi merkki rehelliseksi tulossa olevasta taiteesta. Sankarivainajien ja -hautojen asettama myyttinen sodan ihannointi oli toki leimallista myös erillissotaansa joutuneille Rosenbergin aateveljien pohjoisille liittolaisille.

Natsi-ideologien identiteettiä luoneiden myyttisten ja ”kansallisten” epäkäsitteiden ohella huomiota kiinnittävät myös ne käytännöt joissa etsittiin sopivia ryhmiä syntipukeiksi Saksan tappioon ja kansalliseen alennustilaan ja joista maa tietenkin pyrittiin myös ”puhdistamaan”. Erityisen vihan kohteeksi tulivat Saksan sisällä mutta samalla kuitenkin saksalaisuudesta ulkopuolisena ryhmänä olleet juutalaiset. Modernin maailman pimeää puolta kuvaavasti vaino ei kohdistunut heikosti, vaan hyvin menestyneeseen ihmisryhmään. Tämä taistelu myyttisen rodullisen ”puhtauden” puolesta ja kulttuurin monimuotoisuutta vastaan ei ollut suinkaan natsien ”yksinoikeus”. Se ilmeisesti kuuluu juuri modernin ajan pimeän puolen patologiaan.

Tällä patologialla on ollut kauaskantoisia seurauksia. Norbert Elias toteaa, että Euroopassa käydyt sodat olivat olleet vielä suhteellisen rajoittuneita inhimillisiä taantumia. Tiettyjä sivilisoituneen kanssakäymisen minimisääntöjä noudatettiin jopa sotavankien kohtelussa. Itsekunnioituksen ydin esti vihollisen mielettömän kiduttamisen, ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta viholliseen viime kädessä samastuttiin toisena ihmisenä ja hänen kärsimystään kohtaan tunnettiin myötätuntoa. Kansallissosialistien asenteissa juutalaisia kohtaan tästä ei ollut enää mitään jäljellä.

natsien vankileireiltä selvinnyt kemisti ja kirjailija kuvaa kirjassaan Tällainenko on ihminen millaista oli tohtori Pannwitzin edessä:

Olemme sisällä. Tohtori Pannwitz on yksin. Alex puhuu hänelle puoliääneen lakki kädessä: ”…italialainen, vain kolme kuukautta leirissä ja on jo puoliksi loppu… Er sagt er ist Chemiker” (sanoo olevansa kemisti).” Alex näyttää liittävän oman varauksensa tähän.

Alex syrjäytetään lyhyesti ja määrätään poistumaan, ja tunnen olevani kuin Oidipus Sfinksin edessä. Ajatukseni ovat kirkkaat ja selitän itselleni, että panos tässä pelissä on suuri, ja siksi tunnen hullua mielihalua ponnistella selviytyäkseni.

Pannwitz on pitkä, laiha, vaalea ja hänen silmänsä, tukkansa ja nenänsä ovat sellaisia kuin niiden kuuluu saksalaisilla olla ja hän istuu mahtavana monimutkaisen kirjoituspöydän takana. Minä, keskitysleirivanki numero 174 517 seison tässä hänen huoneessaan, joka on todellinen huone, puhtaaksi siivottu ja järjestetty, ja minusta tuntuu että jätän tahroja joka paikkaan mihin kosketan.

Kun hän oli lopettanut kirjoittamisen, hän nosti silmänsä ja katsoi minua.

Siitä päivästä lähtien olen monta kertaa ja monella eri mielellä ajatellut tohtori Pannwitzia. Olen monta kertaa kysellyt itseltäni, mikä on hänen varsinainen tarkoituksensa ihmisenä: miten hän viettää polymerisaation ja indogermaanisen tietoisuuden ulkopuolella kuluvan aikansa, ja kun pääsin uudelleen vapaaksi ihmiseksi, olen halunnut tavata hänet uudestaan, en kostaakseni, vaan ennen kaikkea siksi, että tunnen uteliaisuutta hänen sieluaan kohtaan.

Sillä hänen katseensa ei ollut kahden ihmisen välinen katse, ja minä tiesin, että jos voisin perin pohjin luodata hänen katseensa, joka tuli kuin akvaarion lasiseinän läpi kohti olentoa, joka asui aivan erilaisessa elementissä, niin osaisin selittää koko kolmannen valtakunnan suuren hulluuden ytimen.

Kaikki se, mitä me ajattelemme ja sanomme saksalaisista, toteutui välittömästi sillä hetkellä. Näitä sinisiä silmiä ja kultivoituja käsiä liikuttavat aivot ajattelivat: ”Tämä jokin edessäsi kuuluu lajikkeeseen, joka on ilmeisesti nujerrettava. Yksityiskohdista on ensinnäkin todettava, ettei sillä ole mitään käyttömahdollisuuksia.” Ja minun aivoissani liikkui kuin puupäässä: ”Siniset silmät ja vaalea tukka edustavat pääasiallisesti pahuutta. Mitään yhteyttä ei voi saada. Olen kaivosteollisuuden kemian erikoistuntija. Olen erikoistunut orgaanisiin synteeseihin. Olen erikoistunut…”

Kysely alkoi kyselijän vilkaistua Alexia, joka oli myös eläintieteeseen kuuluva olio. – Wo sind Sie geboren? … Hän sanoi minulle ’Sie’, te: tohtori-insinööri Pannwitzilla ei ollut huumorintajua. Olkoon hän kirottu, kun ei edes yrittänyt puhua käsitettävää saksaa.

Puhuminen jostain ihmisryhmästä pois kitkettävänä joukkona tai vaikkapa ”rikkaruohoina” ei toisin ole ollut eikä ole edelleenkään tri Pannwitzin yksinoikeus.

Nämä puheet ovat kuitenkin aina erityisen huolestuttavia. Vestigia terrent!

Keskustelun ohessa soitetaan muutamia otoksia natsien rappiotaiteeksi (Entartete Kunst) tuomitsemaa musiikkia.

27

10 2014

Epäajanmukaisia totuuksia: Sivistys vai barbaria

schiller_haus[1]
Totuusradion sarja Epäajanmukaisia totuuksia jatkuu 31.3. klo 22.00 otsikolla Sivistys vai barbaria. Keskustelu kohdentuu ennen muuta saksalaiseen Bildungin ideaan.

1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa saksalainen kulttuuri tuotti runsaassa 50 vuodessa sellaisen panoksen koko maailmankulttuuriin että sitä voidaan oikeutetusti verrata Italian renessanssiin. Myös Ranskan vallankumous antoi saksalaisille filosofeille ja ajattelijoille erityisen vahvan impulssin. Yhtäältä vanhan maailmanjärjestyksen murtaminen ja vallankumouksen emansipatorinen eetos inspiroivat saksalaisia ajattelijoita vapauden idean kehittelyyn. Toisaalta Ranskan vallankumouksen kohtalo ja Euroopan kehityksen kärjen muuttuminen Napoleonin ajan taantumukseksi oli heille valtava pettymys.

Saksalainen Bildungin idea pyrki pelastamaan vallankumouksen hengen. Koko klassisen saksalaisen filosofian läpi kulkee vahva autonomisen vapauden ja kansalaisajattelun juonne. Bildungissa ei siis ollut kyse jostain eteerisestä humanistisesta harrastuksesta. Mutta tunnus Bildung durch Wissenschaft (sivistyminen tieteessä) koski myös luonnontiedettä siinä missä vaikkapa taidekasvatustakin. Sivistyksen eetos oli erityisen vahva poliittisessa filosofiassa ja se ulottui myös poliittiseen elämään. Esim. Fichten koko radikaali idealistinen yhteiskuntafilosofinen hahmotelma tähtää maailmankansalaisen luomiseen. Paikallisen valtion on kuitenkin suojattava kansalaisiaan (kansainvälisten) markkinoiden epäoikeudenmukaisuudelta. Alkaessaan tässä yhteydessä puhua kansallisesta filosofit kehittelivät sellaista kansallisen kulttuurin ideaa, jossa kansallinen ei tarkoita nurkkakuntaista eristäytymistä tai nationalismia, vaan kansainvälisyyttä jossa näkyy erilaisten kansojen vuorovaikutus.

Napoleonin joukkojen vallattua Berliinin Fichte piti sarjan julkisia puheita Reden an die deutsche Nation (Puheita Saksan kansalle). Näissä puheissa Fichte nosti aseellista voimankäyttöä vastaan uuden saksalaisen tunnuksen: ”Vain hengen voimalla te voitte vapautua valloittajien vallan alta ja nousta pystyyn!” Vaikka Bildungia luonnehditaan tässä tilanteessa saksalaisten erityiseksi kutsumukseksi, se ei tietenkään rajoittunut vain saksalaisiin, vaan sen vaikutus ulottui koko Eurooppaan.

Erityisesti sivistysyliopistosta tuli uutena emansipatorisena hankkeena sekä vanhan maailman yliopiston että pelkästään välittömän hyödyn ja rahan valtaan uskovan ”nykyajan” tendenssin vastainen. Uudenlaisen yliopiston ohjelmaa hahmotti jo historioitsija Schiller Jenan yliopiston virkaanastujaisluennossaan erottaessaan yhtäältä ”leipäoppineet” ja toisaalta ”filosofiset päät”: ammattisuuntautunut ja kapea-alainen opintojen harjoittaja etsii vain toimeentuloa, ulkoista palkkiota, mainetta ja ruhtinaan suosiota. Tällainen ”leipäoppinut” jää epäitsenäiseksi orjasieluksi.

Tämän vastakohtana ”filosofinen pää” kokee uuden oivaltamisen iloa, haluaa työskennellä tieteensä laajentamiseksi ja inhimillisen tiedon ja koko ihmissuvun kehittämiseksi. Tässä uusi yliopisto sivistyksen kotina astuu ulos aiemman koulumaisen ja virkamiehiä tuottaneet yliopiston rajoittuneisuudesta. Jatkossa mm. Fichte, Schelling ja Schleiermacher kehittivät näitä ideoita filosofisesti. Oppineen kutsumus ei ole puhua vain toisille oppineille, vaan kaikille ymmärrettävästi, yhdistää tutkimus ja opetus ja luoda sellaisia intellektuaalisia käytäntöjä joissa oppinut ei vain toista irrallisia tietoja, vaan näyttää miten ajatus syntyy ja miten henki samalla työskentelee.

Jenalaisten tulo Berliiniin toi nämä ideat ja uudet käytännöt Berliiniin ja Wilhelm von Humboldtin toiminta vaikutti ratkaisevasti niiden muuttumiseen saksalaisen yliopistopolitiikan käytännöksi. Saksalaisille filosofeille itsenäinen valtiollinen yliopisto loi tieteelle tarvittavan autonomian ja sivistykselle turvatun aseman niin valtion kuin markkinoidenkin ahtaita ulkoisia pyyteitä vastaan. Tästä syntyi saksalaisen tieteen menestystarina aina natsismiin saakka. Sivistysyliopiston idea vaikutti ratkaisevasti myös muualla Euroopassa, Suomi mukaan lukien.

Tänään sivistyksen idea ja sivistysyliopisto taistelevat olemassaolostaan, mutta taistelu sivistyksen puolesta jatkuu.

Bildungin ideasta ja sivistyksen eetoksesta ovat epäajanmukaisesti keskustelemassa Erna Oesch, Mikko Lahtinen ja Tapani Laine.

  • Ensilähetys: maanantai 31. maaliskuuta 2014 klo 22–00

  • Uusinta: perjantai 4. huhtikuuta 2014 klo 22:30–00:30

  • Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)

  • Internet-kuuntelu 1: TUNEIN

  • Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys

  • Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa

31

03 2014